Sivut

torstai 1. kesäkuuta 2017

Ei tartte häpee

Sain niin ihanan lukijakommentin, että haluan nyt kirjoittaa itsensä hyväksymisestä hieman.
Olen kasvanut perheessä, jossa liikuntavammaisuuttani on aina pidetty normaalina asiana joka tuo arkeen omat juttunsa, mutta ei estä minua tekemästä kaikkea sitä mitä muutkin tekevät. Viime keväänä mulle tuli töiden kautta pyyntö osallistua Ylen Perjantai-dokumenttisarjaan, jossa käsiteltiin deittailua vammaisen ihmisen näkökulmasta. Kun työpaikalta soitettiin sanoin ensin "Ei todellakaan, en pysty", mutta kun tapasin toimittajan ja meillä synkkasi hyvin niin rohkaistuin lähtemään mukaan. Se oli vähän hyppy tuntemattomaan, mutta hyvä sellainen. Halusin että minidokumentti olisi mahdollisimman luonnollinen kuvaus elämästäni ja siinä onnistuttiin mun mielestä tosi hyvin. Ainoa mikä videossa häiritsi oli sana "rampa",  tarkemmin ottaen otsikko oli "Rampana rakkauden markkinoilla".

En ole aina ollut niin itsevarma kuin nykyään ja käsitykseeni itsestäni vaikutti kauan esimerkiksi pitkä koulukiusaaminen ala- ja yläasteella. Cp-vamman kuntoutukseen kuuluvan fysioterapian kautta jouduin jo pienestä asti opetella tuntemaan itseni hyvin, Tietämällä oman kehon mahdollisuudet ja rajat pystyin harrastamaan monipuolista liikuntaa, ja siskojen kanssa leikkejä aina sitten vähän sovellettiin tarpeen mukaan. Muistan lapsuuden pääosin onnellisena ja iloisena aikana etenkin nyt, kun olen pyrkinyt muuttamaan omia asenteita itseäni ja ympäröivää maailmaa kohtaan paljon postiivisemmiksi. Kun ennen saatoin laittaa silmät kiinni jos satuin näkemään omaa kävelyäni keppien kanssa, katson nyt että eihän toi niin pahalta näytä. Olen aina ollut päämäärätietoinen ja melkoisen vaativa itseäni kohtaan, ja joskus tämä vaativuus on kyllä kohtuuttoman kriittistä. Sättivä tyyli ajatuksissa ja negatiivisten ajatuskehien pyörittäminen ei ainakaan edistä itsensä arvostamista. Kuitenkin näiden viime vuoden tapahtumien ja kaiken saamani postiivisen palautteen ja terveyshaasteiden kautta olen hyväksynyt liikuntavammani mielestäni täysin.

Tämä tarkoittaa että cp-vammaisuus ei tunnu enää pahalta vaan ennemminkin mahdollisuudelta ja luonnolliselta ominaisuudelta. En juuri ajattele olevani vammainen paitsi silloin jos siitä täytyy puhua tai hakea vammaispalveluja ja kuntotusta. Arkeni eroaa muista vain sillä että kuljen taksilla, minulla on säännöllistä fysioterapiaa ja muutaman kerran viikossa avustaja vahvistuksena, Olen tosi onnellinen siitä että vammani kautta olen saanut tuntea mahtavan tiimin fysioterapeutteja, lääkäreitä, hoitajia ja muita  ammattilaisia puhumattakaan perheeni ja sukuni omistautumisesta minun kuntoutukselleni lapsuudessa. Vaikka siitä tavoitteesta kävellä ilman keppejä pysyvästi jäätiin hieman kauas niin tavoittelen silti vähintään parempaa tasapainoa ja kävelykyvyn säilymistä mahdollisimman pitkään. Haluaisin rohkaista kaikkia miettimään päivittäin mistä kaikesta on kiitollinen ja onnellinen ja unelmoimaan mahdollisimman paljon, arvostamaan omaa kehoa vaikka joogan tai venyttelyn kautta ja hellimään itseä rakastavilla ajatuksilla. Näillä on todella positiivia vaikutuksia energiatasoon ja mielialaan!

Toinen asia mistä olen ylpeä on herkkyyteni kokea ja tuntea ympäröivä maailma. Olen pienestä asti ollut sellainen ihmettelijä ja kokenut kaikki asiat ja tunteet vahvasti. Tämä on tehnyt elämästäni hyvin mielenkiintoista mutta joskus myös raskasta. Hyvät tunteet on todella hienoja ja vastaavasti synkemmät tuntuvat tosi syviltä. Häpeän tunnetta koen enää harvoin, ja silloinkin se on yleensä seurausta jonkun toisen sanomista sanoista jotka eivät pidä paikkansa. Loukkaavat sanat satuttavat yhä, oli kyse sitten vammaisuudesta tai jostain muista ominaisuuksistani. Kuitenkin näitä tuntemuksia vastaan voi suojautua jolloin ne eivät aiheutakaan niin suurta tunnemylläkkää. Yksi tehokas keino on ajatella tätä sanojaa suurella myötätunnolla, ikään kuin siitä muodostuisi sinun ja hänen väliinsä kilpi joka estää sanojen pääsyn sinun mukavuusalueellesi. Samoin hymyily voi auttaa tällaisina hetkinä.

Tietysti aina näitä tilanteita ei pysty välttämään ja ne kouraisevat joskus tosi syvältä. Silloin on äärimmäisen tärkeää tiedostaa että tämä on toisen ihmisen tulkinta ei totuus, ja minä olen vahva ja hyvä ja rakastettava tyyppi. Perjantai-dokkarin aikaan vietin aktiivista sinkkuelämää tapaillen eri tyyppisiä miehiä ja aina aika ajoin koin pettymyksiä ja minua alkoi häiritsemään esimerkiksi Tinderin pinnallisuus ja olin poistamassa koko sovellusta. Sitten tuli se true match.

2 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus, kaikkea hyvää Teille täältä ruudun toiselta puolelta. Mukavaa kesänalkua myös :)

    VastaaPoista