Sulje se ovi

Mulla on jo kauan ollut mielessäni ajatus ovesta, joka johtaa pieneen komeroon. Kahva on tietenkin kullattu ja se narahtaa mukavasti kun painan sitä. Siellä on mun kaikki muistot ja tapahtumat hakeutuneena oikeille paikoilleen. Siellä on sievää ja siistiä ja hyllyt on päällystetty kauniilla koristepaperilla. Käyn siellä aina välillä insipiroitumassa, pukeudun mun prinsessamekkoihin ja tarvittaessa myös supersankari-asuihin, jos sillä tuulella satun olemaan. Voi kuinka joskus ikävöin sitä pientä, iloista Elisaa joka on itse aurinko. Mutta siellä hän on, eikä mun tarvitse kuin astua ovesta sisään ja uppoudun täysin haltioivaan olotilaan. Ammennan sieltä voimaa. Ja tämä on siis mun itse luoma kuvitelma. Miltä kuulostaa?

Mitä jos sunkin menneisyys ois kauniissa komerossa, jossa kaikki on järjestyksessä. Siellä on rakkaimmat muistot, kaikki ajanjaksot ja kuvat tuntemistasi ihmisistä. Sitä ei tarvitse konmarittaa vaan kaikki tavarat kulkeutuvat paikalleen kuin itsestään. Menneisyyden korjaaminen on asioiden näkemistä ja kokemista uudelleen. Se mikä on joskus sattunut, se voi tuntua myös joltain muulta, ehkä hyvältäkin. Oleellista on kuitenkin tulla myös komerosta pois ja sulkea ovi silloin huolellisesti.

Siksi, että emme voi elää liian vahvasti menneessä ja hukuttautua sen alle, jos haluamme kokea ja luoda jotain uutta. Mutta jo pelkästään kirjoittajana mulla on tuollainen ovi ja komero. Kirjoittaminen on isoimmillaan maailmojen luomista, joten ehkä vain lähimmäiset joskus ymmärtävät että kun siihen luomistilaan menee, kestää jonkun aikaa myös palata takaisin. Aluksi se oli aika tuskallista, tosin silloin olin yksin ja mulla ei ollut kuin aikaa ja pystyn lojumaan niissä ajatuksissa niin paljon kuin halusin.

Se ei kuitenkaan aina kannattanut.

Jokainen ajatuksemme, oli kuinka tiedostettu tai ei ohjaa johonkin toimintaan. Myös ajattelu on valintoja. Olen viime aikoina todella, pohjia myöten, tajunnut että se oli mun totuttu kaava, ja mä voin muuttaa sen. Kuitenkin, kun parhaillaan kirjoitan syvistä asioista kertovaa kirjaa, perustuen osittain omiin kokemuksiini, mä käytän tuota ovea ja komeroa paljon. Mutta mä tuun sieltä aina takaisin ja ennen sinne menoa ankkuroin itseni positiivisiin asioihin. Siellä on niin paljon myös iloa ja onnea ja tulee olemaankin. Niitä kun katson, voin todeta että kerta kaikkiaan elämä on upeaa.

Eilen ravintolassa katsoin kuinka poikaystäväni haarukka alkoi itsestään keikkua lautasella ylös alas. Lamppu syttyi taas, ja hihkaisin "Hei totahan elämä oikeesti pohjimmiltaan on!" Ja niinhän se on, hapuilemme välillä ilmaa käsillämme ja toisinaan koskemme myös pohjaa.

Myöhemmin eilen pohdin ääneen, ettei itsensä rakastaminen ja hyväksyminen voi olla elämän mittainen tie. Silloinhan sen saattaisi tajuta vasta kuolinvuoteella. Joissain asioissa me voidaan myös olla valmiita nopeammin kuin uskotaankaan.

Vammaisuus on lahja

Istuin viikonloppuna ratikkapysäkillä vanhan miehen viereen, ja kävimme seuraavan keskustelun:

Mies: Polio?
Minä: Ei kun cp-vamma
Mies: Mahtoi olla kova kolaus...
Minä: Ehei *naurua*

Nauroin, koska en kerta kaikkiaan koe enää cp-vammaisuuttani minään tragediana, vaan osana minua joka on ollut aina ja tulee olemaan. Joku sanoisi ehkä, että olen oppinut elämään oman vammaisuuteni kanssa. Kyllä näinkin voi sanoa, mutta ehkä ennemminkin:

Olen ymmärtänyt enemmän.

Ei siitä kuitenkaan ole kuin noin 13 vuotta, kun kepit, jäykät jalat, julkisilla paikoilla kävely ja katseiden saaminen ja ihmisten kysely oli tuskallista. Ja siis oikeasti oli, vaikka silloinkin olin iloinen ja naureskelin. Teini-ikäisenä olin suorastaan vammaisrasisti, koska ehkä vietettyäni lapsuuden tiiviisti cp-ympyröissä olin niin täynnä sitä. Ja halusin kokea jotain muuta, ennen kaikkea että minut nähdään muunakin kuin vain kepeillä kävelevänä Elisana.

Niin tapahtuikin! Mulla on aina ollut sekä vammaisia että vammattomia ystäviä ja olen käynyt ne tavalliset koulut, vaikka ylä-asteella hetken mietinkin että olisiko erityiskoulussa kiusaamista vähemmän. Ympyrä tavallaan sulkeutui, kun muutama vuosi sitten meninkin töihin erityiskouluun vertaistukiohjaajaksi. Siellä silmät jotenkin aukeni, monella tavalla. Nyt kun itse olen vanhempi ja nämä nuoret ja lapset myös, näen heissä edelleen hirveästi potentiaalia vaikka mihin. Mulla ei ole paikkaa mihin en voi mennä, tai ainakin aina kokeilen että onnistuuko, yleensä vähän könyämällä viimeistään kyllä ;)

Oikeastaan vasta perusterveyden järkkymisen kautta ymmärsin, että vammaisuus onkin lahja, eikä surullisten ajatusten hautomo. Tästä on jo aikaa, muta kun pystyin taas menemään suihkuun itse, valmistamaan omat ateriat, kävelemään pitkiä aikoja, urheilemaan, menemään töihin... Koin että oon muuten aika pysäyttämätön mimmi! Ahaa, tätä se siis on että ymmärtää enemmän.

Ei se mitään ulkoisesti ole muuttanut, yhä katsotaan ja kysellään koska vammani näkyy ulospäin. Mutta tänä päivänä on helppo vastata kysyjälle ja sitten taas lähteä pois tilanteesta ja jatkaa sitä tavallista Elisan elämää. Ja siis näitä kyselyitä tulee aika usein ehkä siitäkin syystä, että olen itse avoinna tuolla kulkiessani. Mutta tahtoisin tuoda rohkaisua heille, jotka eivät vielä ole sinut vammaisuutensa kanssa. Sen aika tulee kyllä vielä. Ja mun mielestä on hienoa katsoa maailmaa vähän eri näkökulmasta, on paljon jännittävämpää elää moniuloitteisesti ja tavallaan nähdä enemmän.

Onko vammaisuus sun mielestä lahja? 

Entä onko sulla ollut vaikeuksia hyväksyä jonkun muun tai oma vammaisuus?

Kuvien lähde on Pinterest.

Flunssa - vihollisesta ihan kivaksi kaveriksi

Tämän viikon keskiviikkona tunsin itseni yllättäen kipeäksi. Oli kauan odotettu vapaapäivä ja olin juuri taas fiilistellyt vanhoja tavaroita ja valokuvia, siis ihan uskomatonta että voin penkoa mun vanhoja kellarissa maanneita tavaroita ilman mitään ongelmaa! Entiselle sisäilmasairaalle tää tuntuu vieläkin vaan niiiiiin hiton hyvälle haha :D

Minä kun pengon mun tavaroita <3 Kuva:google

No mutta, tunsin siis perinteisiä flunssan alkuoireita tuona iltana. Vähän siinä meinasi taas tulla aiempaa tapaani reagoida asiaan joka ois mennyt jotenkin näin:

"Omg omg omg, mun kurkussa tuntuu jotenkin oudolle. Oonkohan mä tulossa kipeeksi? Ei nyt! En halua! Mulla on niin paljon kaikkea mitä mun pitää tehdä, miksi se tulee just nyt?!? Nyt jostain hitokseen c-vitamiinia, missä mun kaikki aseet on?!!? *paniikin omaista tavaroiden kaivelua* Missä mun villasukat on, auttaisko jos joisin teetä? Hei, mitä mä tekisin, tajuuks kukaan kuinka vakava asia tää on?"

Nyt tää kyllä naurattaa, koska tiedän jo vanhasta tottumuksesta että se c-vitamiini ei muuten hitokseen auta. Yleensä. Josta päästään siihen mitä tein erilailla tällä kerralla? No olin ihan sairaan onnellinen, että edellinen flunssa oli oikeasti 6 kuukautta sitten. Näin siksi, että siitä ei ole kauaa kun tämä väli oli vain kuusi viikkoa. Seuraavaksi mietin, että mähän voisin toivottaa tän flunssan ihan tervetulleeksi ja ottaa tän ajan lepona. Tein näin ja järjestin itselleni pari lepopäivää, vaikka se vaati muutaman puhelun töihin ja mietin hetken, että toivottavasti pärjäävät. Mut kyllähän ne. Ja ehkä kaikkein järisyttävintä oli tajuta että, mulla ei ensimmäistä kertaa ole yhtään huono omatunto!

Ehkä tähän vaikutti myös se, että työskentelen sairaalan vuodeosastolla ja linjaus on että töihin ei tulla kipeänä. No tässähän on sitten monenlaisia tulkintoja siitä, että mikä on riittävän kipeä. Itseni kohdalla, koska flunssatkin yleensä kestää 1-2 viikkoa oon nykyään ajatellut että lepään heti alkuun niin paranen nopeammin. Tällä kertaa mulla oli tuuria siinä mielessä, että olin juuri jäämässä kolmen päivän vapaalle kun flunssa saapui. Tiedän että niin moni mun kavereista tunnistaa itsensä tästä panikoivasta tekstistä, että oli ihan pakko tuoda esille. Nyt voin jo ihan ok, mutta vielä pitää levätä.

Mietin, onko pelottavinta kuitenkin ehkä vain pysähtyä? Olla täyttämättä hetken niitä velvoitteita ja vaan olla? Meinaan tiedän että moni meistä kiskoo töitä pienessä nuhassa buranan voimalla sen kolme viikkoakin. Onko se sen arvoista oikeasti? Kun pysähtyminen hetkeksi antaa meille niin paljon voimia jatkaa taas. Mutta onko se just niiden omien demonien herättelyä? Voi ollakin. Mutta niitä mörköjä voi myös silittää ja kehua. Ne on loppujen lopuksi aika tosi söpöjä. Ainakin mun omat on :D

Ja yksi, mitä olen nyt tehnyt kun pää on ollut ihan täynnä räkää ja ois tehnyt mieli märistä, oon kuvitellut itteni tällaiseksi pieneksi otukseksi ja nauranut päälle:

Heti parempi, eikös?

Kun sun ei ajatella tekevän lapsia

Vaikka olen nykyään todella feng shui, rauhaa säteilevä ja tasapainoinen nainen, on joitakin asioita joita pohdin aina välillä. Usein ne liittyvät vammaisuuteen liitettyihin ennakkoluuloihin, yleistyneisiin käsityksiin millaista vammaisena elo on tai ei ole. Yksi iso tällainen liittyy perheen perustamiseen. Olen itse päässyt aika vähällä, siihen nähden millaisista kohtaamisista olen kuullut. Minulla on ollut todella hyvää suhtautumista liittyen raskauden ehkäisyyn, ainoastaan olen välillä ihmetellyt kuinka ehkäisyni on järjestynyt lähes ilmaiseksi ja tosi nopeasti. Lääkärit ja hoitajat eivät kuitenkaan ajattele minun jäävän lapsetta - niin ajattelevat lähinnä muissa yhteydessä kohtaamani ihmiset. Miksi, sitä en tiedä. Näitä kertoja on kyllä vähän, mutta kuitenkin.


Äitipuoleus muutti ajatuksiani äitiydestä

Lähes kaksi vuotta sitten irrottauduin muodotamastani uusperheestä oman hyvinvointini takia. Olin antanut ei-biologiselle lapselleni kaiken, todella paljon. Minun kotonani itkettiin ja huudettiin, lähinnä pienen ihmisen suusta. Luulin sen olevan normaalia, paitsi ettei se ollut. Sen ymmärsin vasta jälkeen päin kun tapasin taas ystävieni lapsia, joilla tunteidensäätely oli normaalia. Se tyytymättömyys ei johtunutkaan minusta, säästä, olosuhteista vaan ihan jostain muusta. Istuin jopa perheneuvolassa kuulemassa, kuinka meidän muuttunut tilanne on lapsen käytöksen taustalla. Olimme siis vaihtaneet paikkakuntaa ja opiskelimme molemmat. Tein ja teimme kaikkemme pojan vuoksi. Minä opiskelin ja kävin töissä ja kärsin haasteista, jotka tänä päivänä ovat jo lähes takana.

Halusin jopa lisää lapsia, mutta samalla en ollut valmis. Ja en kyllä ole vieläkään kahden itsekseen vietetyn vuoden jälkeen. Lapsiperhe-elämän sitovuus yllätti minut, vaikka tiesin parin vuoden kokemuksella millaista se on. Kaavamaisia päiviä, likapyykkiä, kauppareissuja ja ruokaa. Loputtomasti autoleikkejä ja ulkoilua silloinkin kun sää on loskainen. Sääntöjä, huolenpitoa ja maailman ihmettelyä. Hölmöilyä ja hassuttelua. Ylpeyttä ja iloa, kun lapsi vihdoin oppii pitkään harjoittelemansa taidon. Sitä, että illalla nukkumaan mennessä on nopeammin unessa kuin lapsi ja huokaisee syvään.

Kommentit ja katseet voi satuttaa

Miksi sitten muiden sanat ja olettamukset jäävät mieleeni roikkumaan? Olettamus etten tekisi lapsia, koska olen vammainen ja tarvitsisin apua lapsen hoidossa on näistä ehkä isoin. Tai etten pystyisi tarjoamaan lapselleni samoja asioita kuin muut voivat. Tiedän ettei suurin osa ajattele näin, mutta riittää että joku heittää sellaisen ilmaan. Tämän voi parhaiten ehkä kuvitella niin, että muilta kysytään milloin meinaatte tehdä niitä lapsia, mutta sinulta ei. Minä rakastan lapsia ja nautin ihan hirveästi esimerkiksi tätinä olosta ja muiden lasten kasvamisen seuraamisesta. Mulla on hyviä, lämpöisiä muistoja poikapuoleni kanssa vietetystä ajasta, eivät muistot ole vain sitä väsymystä ja kiukkua. Mutta muistan silloinkin, kuinka jo pelkästään ihmisten kummeksuva katse satutti kun oltiin jossain. Sanon usein, että saa tuijottaa ja etten välitä tai huomaa sitä. Äitiyden kohdalla oli kuitenkin toisin, koin olevani suorastaan suurennuslasin alla. Mehän emme liikkuneet pojan kanssa ikinä kaksin hänen vauhdikkuutensa takia. ja se, että minulla oli avustaja mukana aiheutti välillä hassuja katseita.

Mitä voisimme muuttaa?

Mielestäni ajatus siitä, että kaikki on kaikille mahdollista, myös vammaisille, on hyvä lähtökohta. Vanhemmuus on herkkä asia kelle vain, mutta tässä kohderyhmässä ehkä vielä tavallista enemmän. Rohkenen väittää että osaamme myös ehkä nauttia myös pikkuisen enemmän vanhemman roolista! Olen aina tosi onnellinen kun saan ottaa siskontytön syliin ja hoitaa häntä, se on minulle kunnia-asia. Olen kiitollinen, että siskoni tietää ja huomaa sen ja tukee rooliani tätinä. Ehkä juurikin se, että annetaan hieman vastuuta lapsesta rohkaisevaan tyyliin on parasta lääkettä. Olen ihan yhtä epävarma vauvojen kanssa kuin kuka tahansa muukin, mutta olen jo nopeasti huomannut sen, kuinka käsittelystä tulee nopeasti luonnollista. Lisäksi haluaisin puhua ja viettää enemmän aikaa lapsia omaavien ystävieni kanssa :)

Kaikki tulee aikanaan

Olen tämän hetkiseen tilanteeseen enemmän kuin tyytyväinen ja lasten roolia elämässäni toteuttaa kolme ihanaa kissaani. Koen että vietän nyt elämäni parasta aikaa, kun olen hyvässä työputkessa ja mulla riittää aikaa ja halua kaikkiin itselleni tärkeisiin asioihin. Toivon, että näiden normaalien toiveiden ja haaveiden nähtäisiin kuuluvan myös minulle kuin kaikille ystävilleni. En ole asettanut mitään aikarajoja, joskus niitä oli mutta vastaan tulleet asiat muuttivat käsitystäni koko elämästä. Me emme ole koskaan täysin valmiita, eikä täysin oikeaa hetkeä ole. Tärkein mitä meillä on, on juuri ja vain tämä hetki.

Kuvissa on muistojani.

Puhu muru, kauniisti sulle

Huikeaa! Edellisellä tekstillä oli blogini melkein kolmen vuoden historiassa eniten lukukertoja, ja olen hyvin kiitollinen siitä! Blogissa tulee olemaan paljon muitakin aiheita lähiaikoina kuin ajattelutavan muuttumiseen liittyviä, kuten esimerkiksi mitä nyt ajattelen vammaisuudesta tai kuinka ensimmäisen kirjani kirjoittaminen etenee. Kuitenkin haluan nyt syventyä hieman aiheeseen, joka on tärkeä meille kaikille joka päivä, ja se on: kuinka puhumme itsellemme.

Ennen DNRS:ää tunnistin itsessäni puolia, jotka vaikuttivat siihen miten ajattelen itsestäni. Kun systemaattisesti aloin kehua, välittää, rakastaa ja uskoa itseeni, huomasin nopeasti suuren muutoksen. Muistan kuinka ensin arasti sanoin "Onneksi olkoon Elisa, minä rakastan sinua ja olen hyvin ylpeä sinusta.", sitten kuulostelin miltä se tuntui, todella oudolta. Viimeksi olin tehnyt tällaista varmaan peilin edessä 10 vuotta aikaisemmin tsempatessani juuri ennen ylioppilaskirjoituksia. Päätin että sanon näin ääneen ja mielessä niin kauan tällaisia asioita että se tulee luonnostaan. Tänään kun sanon nuo sanat, niitä saattelee leveä hymy. Olen oikeasti oppinut rakastamaan itseäni ja löytänyt lempeän puoleni. Täydellisyyteen pyrkiminen, itsensä nuhtelu tai tuomitsevuus, ne kuuluivat ennen ajatteluuni, mutta nyt ne ovat taakse jäänyttä elämää.

Kuva: facebookin Kissaihmiset-ryhmästä

Kun vahvistamme itsessämme rakkauden ja välittämisen tunnetta niin myös turvallisuuden tunteemme kasvaa. Tarvitsin sitä ja myös jatkuvuuden ja rauhan tunnetta. Siksi minun on tänäänkin niin helppo hymyillä ja siksi minä "loistan", niin kuin moni on sanonut. Ihan hirveän iso kiitos näistä sanoista! <3 Olen jo aikaisemmin sanonut että on todella tärkeää, että tarkkailemme kuinka ajattelemme itsestämme, muista ja elämästä koska ajatukset muokkaavat sekä alitajuntaamme että ulos tulevaa sanoitusta. Sillä, että ajattelemme olevamme terveitä, vahvoja, ihania ja tasapainoisia on myös neurobiologinen tausta - jokainen ajatuksemme laukaisee neuronien kytkennän ja ruokkimalla positiivisia ajatuksia luomme myös uusia positiivisia kytkentöjä aivoihimme


Anteeksianto itselle ja muille vapauttaa


Kun DNRS-tiimi julkaisi tarinani viime viikolla, koin niin suurta riemua että itkin ja huusin ilosta. Tuntui niin hyvältä tulla "ulos kaapista" myös kansainvälisesti ja olla inspiraationa muille. Kuitenkin kaiken takana on ollut täydellinen anteeksi antaminen. Se ei rajoittunut pelkästään muihin ihmisiin vaan myös minuun itseeni. Aloin huomata, kuinka nyt ymmärrän omaa aiempaa toimintaani niin paljon paremmin. Olin vuosikausia jumissa, "stuck", niin kuin sanomme. Siitä aiheutui itselleni taakkaa, josta lopulta päästin irti. Se tuli oikeastaan juuri rakastavien sanojen kautta. Nimesin myös ääneen tapahtumia ja ihmisiä ja yksitellen, jotka annan anteeksi. Tämä oli ehkä vaativin prosessi ja välillä sitä täytyy toistaa vieläkin. On myös tärkeää ymmärtää että jokin vanha asia tai tietty ihminen voi olla poppi. Kun popin pysäyttää systemaattisesti, huomaa pikku hiljaa että "ai, se olikin vain ajatus ja päästin siitä irti".

Huomaan nyt vapautuneeni niin monista ajatuksista ja uskomuksista, että minne vain menen niin teen sen hymyillen. Pystyn maadoittumaan rauhaan ja iloon helposti, ja mielessäni on paljon iloisia asioita. Näin ei ole toki aina ollut, ja hyvä niin koska henkinen kasvu vaatii  usein polveilevan matkan.

Lähde: google

Voimalauseita ja rakkautta

Suosittelen käyttämään voimalauseita, eli affirmaatioita joka päivä. Ne vahvistavat meitä niin luettuina kuin ääneen lausuttuinakin. Affirmaatioiden äiti, Louise Hay, Hayhousen perustaja, eli upean elämän, ja päätyi teologisten opintojen kautta eräänlaiseksi hengelliseksi opettajaksi. Hän kirjoitti elämänsä aikana kirjoja, julkaisi dvd:itä ja kalentereja. Näillä kaikilla on voimakas positiivinen sanoma: löydämme ilon, onnen ja rauhan itsestämme.

c Louise Hay

Louisen affirmaatiot ovat englanninkielisiä, mutta omat voimalauseeni sanon suomeksi. Tässä esimerkkejä:

"Olen terve, vapaa, energinen."

"Minulla on aina aikaa ja rahaa ja kykyä tehdä mitä haluan."

"Rakastan itseäni ja muita täysin ehdoitta."

"Annan kaiken kaikille anteeksi, hymyillen."

"Olen aina turvassa."

Tee omat voimalauseesi, ja kirjoita niitä säännöllisesti ylös. Tarkkaile ajatuksiasi uteliaasti ja muuta niitä jos on tarve. Aloita päiväsi hymyillen ja sanoen: "Minä rakastan sinua!" Tankkaa positiivisia juttuja: söpöjä ja hauskoja kuvia ja videoita ja kaikenlaisia hyvän mielen juttuja. Mene onnellisiin muistoihin. Tee unelmistasi aarrekartta ja lisää jokaiseen kuvaan itsesi. Pohdi mitä kaikkea olet jo tehnyt ja mitä mahtavaa vielä koet - jokin huikea juttu on jo aivan nurkan takana odottamassa!

Iloa päiviisi, toivottelen :)

3 kuukautta DNRS-ohjelmaa - huikeat tulokset

Hei vaan! Käyn DNRS-polullani jo kohti neljättä kuukautta ja tällä viikolla onkin vietetty juhlaa yhteisössämme, koska menetelmä on ollut esillä useissa tiedotusvälineissä. Olemme saaneet lukea täysin ympäristöherkkyyksistä parantuneiden äidin ja tyttären haastattelun Helsingin Sanomissa, pohdintaa Hesarin Tiede-osiossa, katsoa Maria Nordinin vierailun Huomenta Suomessa  ja lukea kattavan blogipostauksen 6 kuukauden treenailun tuloksista. Nämä DNRS-ystäväni ovat parantuneet ja minä myös nopeaa tahtia. Olen yksi niistä kymmenistä ihmisistä, jotka ovat palanneet menetelmän aloituksen jälkeen töihin. 

Aiemmin minulla oli lukuisia ympäristöön liittyviä herkkyyksiä, jotka kaikki yksitellen poistuivat. Muistan kuinka aiemmin tulin kipeäksi tai huonovointiseksi ihan normaaleissa paikoissa ja toimissa, mutta treenaamisen myötä tunnen oloni hyväksi joka paikassa. Tätä on täytynyt mennä ihan todistamaan minulle aiemmin hankaliin paikkoihin, koska se on tuntunut niin uskomattomalta. Kerta toisensa jälkeen olen todennut että kyllä, se on totta.

Olen tosiaan palannut viime kuussa työelämään ja se tuntuu todella hyvältä. Teen täyttä päivää ja ensimmäistä kertaa elämässäni myös vuorotyötä. Työ on minulle nyt lahja ja olen onnellinen saadessani tehdä minulle tärkeää työtä, jolla on suuri merkitys. Vielä vuosi sitten olin pitkälti vuodepotilas ja käytännössä menettänyt suurilta osin toivoni. Elämäni pyöri samaa ympyrää. Lääkärissä käyminen oli minulle yhtä tavallista kuin aamupalan syöminen, ja olin pitkäaikaisesti, kroonisesti sairas. Kuitenkin tiesin että jossakin vaiheessa se minun hetki tulee, ja se todellakin tuli ja isosti. En ollut aiemmin valmis DNRS:n kaltaiseen muutokseen ja itseasiassa aivan alussa nauroinkin ja sanoin "Ei mun juttu!"

Kuitenkin uteliaisuus sai minut kokeilemaan ja näiden viikkojen ja kuukausien aikana sen lisäksi että olen ymmärtänyt miten aivot toimivat ja kuinka ajatukset luovat todellisuuksia ja tuntemuksia meidän kehoomme, olen kasvanut henkisellä tasolla aivan ihmeellisellä tavalla. Minussa, kehossani ja elämässäni on tapahtunut isoja, hienoja asioita ja nautin niistä todella paljon. Aluksi nimettyjä haasteita ei enää suurinta osaa ole ollenkaan ja olen tällä hetkellä terveyden ja hyvänolon lähteillä. Käytännössä kiedon itseni iloisiin ja onnellisiin muistoihin, joista saan voimaa maadoittua hyvään oloon myös tässä hetkessä. Nyt kun uutiskynnys on ylittynyt, on menetelmä kohdannut myös epäluuloa, ei hätää, sekin kuuluu prosessiin!

Elän nyt täysin normaalia elämää, päinvastaista kuin esimerkiksi vielä vuosi sitten. Käyn töissä, opiskelen gerontologiaa, liikun ja harrastan, kirjoitan kirjaa. Olen vegaani, eli syön vain kasvisperäistä ruokaa ja sekin on minulle luonnollinen valinta. Terveydenhuollon suurkulutus vaihtui treeniin, joka toi minulle tasapainoa, rauhaa ja täyttymystä. Kaikki ympäristöön liittyneet reaktiot ovat poissa. Olen vapaa, ja elän aktiivista elämää, koska osaan ja uskallan pysähtyä.

Muuttuneet asiat:

- ympäristöön liittyneet herkkyydet ovat poissa

- hajuaistini on palannut normaaliksi

- kemikaaliyliherkkyys on poistunut

- kehoni on vahva ja terve

- immuniteetti on hyvä

- paremmat, sikeät yöunet

- energiatasojen paluu normaaliksi

- murehtimisen loppuminen

- rauhallinen mieli, iloinen mieliala

- masennuksen poistuminen

- yleinen tyytyväisyys elämään

- rankan liikunnan aloittaminen uudestaan

- paluu työelämään uuteen työhön ja vuorotyö

- luovuuteni on vahvistunut

- vegaaniruokavalio

- nauran todella paljon, joka päivä

- nautin ja luotan elämään uudella tavalla

- henkinen kehitys on tullut tärkeäksi

- käsitys vammaisuudestani on muuttunut todella positiiviseksi

Tänään olen iloinen ja onnellinen valinnastani ja odotan innolla 6 kuukauden bootcampini täyttymistä. Koska matka on vaihteleva, ei lineaarinen niin veikkaan että harjoittelu jatkuu vielä sen ylikin. Se ei haittaa, koska treenaus mahdollistaa minulle täyden, kauniin ja iloisen elämän. Olen taas se sama Elisa kuin olin 10 vuotta sitten perusterveenä. Näen tulevaisuuteni mahtavana ja ymmärrän nyt että jokaisella ajatuksellamme on suuri vaikutus. Siksi visioin voimaannuttavia asioita ja mietin mitä kaikkea teen kun olen täysin terve. Yksi keskeinen asia, joka tuo minulle energiaa on että ajattelen että jotain tosi mahtavaa on juuri tapahtumassa. Siinä kutkuttelevassa fiiliksessä on hyvä viipyä monta kertaa päivässä.

Koen nyt olevani taas iloinen, avoin ja rohkea oma itseni. Tiedän että toipumisellani tähän pisteeseen on ollut monia tekijöitä. Olen ollut uudessa, erittäin onnellisessa parisuhteessa lähes vuoden ja tänä aikana moni niistä uskomuksista ja ajatuksista on korjaantunut, joita ennen kannoin mukana. Osa teistä lukijoista ehkä muistaa, kuinka koin paljon surua miessuhteissani ja mietin kelpaanko. Kelpaan, todellakin. Kaikki on lähtenyt sisältäpäin ja ulkoiset tai keholliset asiat ovat sitä myötä myös muuttuneet. Aiempien tilanteiden johdosta sain esimerkiksi henkistä tukea monta vuotta, mutta nyt voidessani niin hyvin on tullut aika irroittautua siitäkin. Olen todella ylpeä itsestäni ja onnellinen. Ihan koko sydämestäni tunnen kuinka hymyni on täysin aitoa. Olen muuttunut ihmisenä, ja se matka jatkuu vielä. Olen lähentynyt perheeni ja ystävieni kanssa uudella tavalla. Olinkin tasainen, tyytyväinen ihminen enkä räiskyvä tuuliviiri. Koen olevani vapaa, niin oireista kuin ajatuksistakin. Olen myös antanut anteeksi täydellisesti vanhat asiat sekä itselleni että muille. Näen nyt uudella tavalla, ja se on kaunista.

Jos vielä mietit voisiko DNRS:menetelmä auttaa sinua, olen ottanut tiivistelmää Marian blogista

Miten pääsen alkuun?

• DVD-kurssin voi tilata tästä
• edullisin setti on kokonaan suomennettu
• settiin kuuluu suomenkielinen harjoituskirja ja 8 DVD:tä
• edullisin setti lähetetään Suomesta, siihen ei tule päälle veroja tai tullimaksuja
• kurssin voi käydä myös paikan päällä, kursseja järjestetään ympäri maailman
• kun DVD:t on katsottu ja DNRS-periaatteet on omaksuttu suosittelen liittymään DNRS Finland-ryhmään Facebookissa (kannattaa laittaa viestiä minulle, niin voin lisätä ryhmään)
• Facebook-ryhmässä jaamme treenivinkkejä, saamme treenikavereita ja järjestämme DNRS-tapaamisia

Kenelle?

DNRS sopii monien sairauksien ja terveyden häiriöiden hoitoon:

• lisämunuaisten uupumus
• allergiat (siitepöly, eläinallergiat, ruoka-aineallergiat)
• ahdistus
• masennus
• astma
• keskushermoston yliherkkyys
• liikeyliherkkyys
• raskauspahoinvointi
• krooninen väsymysoireyhtymä
• krooninen kipu
• aivosumu
• sähköyliherkkyys
• fibromyalgia
• ruoka-aineyliherkkyydet
• krooniset päänsäryt
• unettomuus
• ärtyvän suolen oireyhtymä
• vuotavan suolen syndrooma
• lymen tauti, borrelioosi
• homeyliherkkyys / homesairaus
• monikemikaaliyliherkkyys
• paniikkikohtaukset
• post traumaattinen stressioireyhtymä
• iho-oireet (ekseema, ihottumat)
• krooninen hiivatulehdus
• valoyliherkkyys
• synnytyspelko

Miracle Mornings - Elokuun IhmeAamuHaaste alkaa huomenna 1.8!

Osallistun Designing reality coach Hanna Puolakan suomentamaan aamuhaasteeseen huomisesta alkaen koko elokuun ajan. Haaste pohjautuu kirjaan nimeltä The Miracle Morning. Eilen juteltiin poikaystävän kanssa että mulla totisesti on ollut näitä haasteita kokeilussa, esim. vegaanihaaste, paasto, DNRS.. okei jälkimmäinen on kyllä enemmänkin elämäntapa :D Kiinnostuin tästä aamuhaasteesta, kun mulla on aina ollut aika hitaat aamut ja herääminen vie aikaa. Mietin, että entä jos kääntäisin aamun päälaelleen eli olisin tikkana pystyssä ja vaikka liikkuisin heti aamusta? Tai jos kirjottaisin joka aamu,  mitä tapahtuisi? 

Idea on siis seuraava:

Haasta itsesi heräämään 30 aamua 1-2h aikaisemmin jolloin teet juuri niitä asioita, joiden tiedät nostavan huimasti elämänlaatuasi, mutta jotka usein vaan jää tekemättä koska... :D

Liikunta, Affirmaatioita, Unelmointi, Meditaatio, Lukeminen, Kirjottaminen + 3 omaa juttua jotka edistävät sinulle tärkeitä asioita (koti, bisnes, perhe, ystävät...)

Etsin 10-20 uteliasta ja motivoitunutta (?!) joiden kanssa perustan Facebook ryhmän 30 päivän ajaksi, jossa tsempataan toisiamme nostamaan elämänlaatua.

Tämä haaste sopii alotteleville yrittäjille, kirjailijoille, luoville tekijöille, saamattomille, huippusuorittajille, 
överihenkistyneille jotka kaipaavat konkreettisia tuloksia, eläkeläisille, elämänjanoisille... sinulle <3

Löydät haasteen täältä, liity ryhmään ja seuraa ohjeita :)

Mistä eniten tykkään näissä elämänmuutos jutuissa on ryhmän tuki ja sosiaalisuus. Muiden jutuista ja keskustelusta saa ihan uutta pontta omaan työhönsä. Usein myös miellämme muutoksen fyysiseksi, esimerkiksi liikunnan aloittamisen tai ruokavalion kautta mutta voi yllättää, että iso uudistuminen tapahtuukin henkisesti. Ihmeaamujen on tarkoitus antaa aikaa tehdä itselle rakkaita ja tärkeitä asioita, se on voimaannuttavaa jo itsessään. Luulen että itse tulen keskittymään joogaan, hiljentymiseen ja kirjoittamiseen mutta en sulje mitään kivoja juttuja pois. Erityisesti tykkään affirmaatioista eli voimalauseista joita tässäkin käytetään. Huomenna kello soi siis viimeistään 7.30 ja pöhinä alkaa. Oon iloinen myös että sain ystäväni tähän juttuun mukaan, on kiva seurata myös toisen aamuja!

<3 - Hann

Muodonmuutos

Edellisellä postauksella oli paljon lukukertoja, kiitos paljon ihanasta palautteesta! Vieläkin välillä tuntuu hassulta kuulla, että mun blogilla on oikeasti faneja, oon siitä tosi kiitollinen. On aivan ihanaa saada käydä tätä matkaa rakkaiden ja voimaannuttavien ihmisten kanssa, kuten Maria Nordinin.

Tässä blogissa ei enää puhuta sairaudesta ja niihin liittyvistä haasteista uuden DNRS-ohjelman myötä. Jos haluat, (joka ei ehkä kuitenkaan ole enää tarpeellista) voit lukea niistä viime vuoden puolelta. Ympäristöhaasteista löydät tästä. Haastattelut MeNaisista ja Ilta-Sanomista.

Näistä hetkistä on nyt yli vuosi aikaa ja voisi sanoa mun koko elämäni muuttuneen, oon saanut toisen mahdollisuuden. Oon hyvin pitkälle jo voittanut mun "ne". Enää mun ei tarvitse miettiä päätäni puhki, voin vaan nauttia matkasta. En sano, että kaikki "niitä" välttämättä tää ohjelma poistaisi, mutta sen tiedän että hyötyä saadaan 90%:ssa tapauksista.

Mun elämä on ollut mielenkiintoinen ja täynnä eri vaiheita. Nyt ollaan tultu tasaiseen, onnelliseen vaiheeseen. Mun uusi parisuhde alkoi kun olin vielä vanhoissa malleissa ja toistin jatkuvasti jo kokemaani. Nyt, mun rakas saa pitää mua kädestä kiinni kun nauran ja olen onnellinen. Se ilon näkeminen toisen silmissä on ehkä paras palkinto. Kuinka siis pystyin jättämään asiat taakseni, luopumaan synkistelystä ja valittamisesta, jotka oli mun selviytymiskeinoja? Avain on oppiminen, tietoinen valinta ajatella iloisia ja onnellisia asioita. Nähdä hetken kauneus ihan koko ajan. Kun systemaattisesti siirrät ajatukset takaisin hyvään ja läsnäoloon, kaikki muu seuraa perässä. Suosittelen kaikkia kirjoittamaan tavoitteensa ja unelmansa ylös. Ne voivat olla niin pieniä tai isoja kuin ne ovat, realistisia tai ei niin sinulla on mahdollisuus tavoittaa ne. Sitten vain päättää mistä aloittaa, kuinka helppoa ja hauskaa! Kirjoitin tuntemuksistani seuraavalla lailla muutama päivä sitten keskiyöllä:

Katson silmästä silmään vanhoja ajatuksiani, ne heijastavat suurta ikuista voimaa joka meni vain hetken väärillä poluilla. Valjastan sen nyt uudestaan. Nostan jokaisen muiston esiin ja täytän sen naurulla, sitten lähetän menemään. Jopa ne vahvimmat, tunteiden sävyttämät, niistäkin päästän irti. Nyt ymmärrän, miksi silloin itkin, enkä koskaan uskonut että se olisi tässä. On oltava jokin avain. Hei, ne on onnenkyyneleitä tänään. Siitä että olen olemassa, olen minä. Siitä että sain kasvaa, nähdä ja tulla takaisin ehjäksi. Niin kuin alussa olikin. Vain minä ja viisaus, täydellinen terveys. Olen rohkea, olen vahva. Tiedän, mutta tärkeimpänä, tunnen.

Ihan viime päivinä olen huomannut mielessäni todella ison muutoksen. Olen katkonut vanhoja olettamuksiani itsestäni ja maailmasta ja esteet on kaadettu. Mielen alituinen keskustelu on vaimentunut ja tilalla on yhä enemmissä määrin rauha ja energisyys. Asiat mitä pitää tehdä minä saankin tehdä. Musta lähtee aivan käsittämättömän hyvät vibat kun viiletän lenkkipolulla tai ylöspäin portaita reidet poltellen. Teen sen kuin itsestään, ja huomaan päättäneeni että tää on mun uus juttu. Jes jes jes! Näen peilistä iloiset, aidon onnelliset kasvot ja tuikkivat silmät. Samalla kun olen kääntynyt sisään päin tarkastelemaan ajatuksiani olen auennut muille ja todella suuria emotionaalisia muureja on murtunut. Sellainen vaatii vastaan tulemista, anteeksiantoa ja anteeksi saamista.

Ei turhaan sanota, että saat sen mistä luovut. Muutos todellakin on mielentila, ja se on kaikille mahdollista. Ensin pitää vain kartoittaa ne omat tavat ajatella ja kun mieli sanoo "EI", silloin todellakin mennään ja tehään se. Tämä ajatus kertoo että olet tavoittanut otollisen kohdan uuden ajattelutavan muotoutumiselle. Myöskin, mitä enemmän luovut siitä mitäköhän muut sinusta ajattelee sitä suuremman rauhan saat itselle. "Niistä" puhumisen ja ajattelun lopettamisen lisäksi olen luopunut muiden ihmisten arvostelusta ja heidän toimiensa pohtimisesta. Kaikki koulukiusaajat, sydämeni rikkoneet, minua loukanneet tai he ketkä eivät uskoneet muhun: Te ootte saaneet anteeksi <3 Ja minä myös.

Näin on alkanut uusi luku, jota ohjaa tavoitteet ja unelmat. Sisäinen motivaatio riittää niihin kyllä. 

Herätä säkin omasi!

Kun lopulta helpottaa

Voin mennä ihan mihin vaan haluan, tehdä mitä haluan ja ajatella mitä haluan. Olen hereillä, elossa, läsnä, energinen, terve, ihana ja kaunis.

On kulunut noin 8 viikkoa DNRS-ohjelman aloittamisesta ja voin ilolla kertoa että pystyn:

- menemään mihin paikkaan ja rakennukseen tahansa

- käyttämään mitä tahansa pesuaineita

- oleilemaan pesuaineosastolla ja haistella ihania tuoksuja

- syömään mitä vain haluan

- urheilemaan pitkiä aikoja

- elää ilman kipulääkitystä

- elää vain yhden lääkityksen kanssa

- tapaamaan ystäviäni milloin ja missä vain

- nukkumaan 8 tuntia yössä ja olemaan muun ajan pirteä ja energinen

-  palaamaan pian työelämään

Nämä asiat ovat suurelle osalle ihmisistä normaaleja ja niin nykyään minullekin. Kuitenkin ne ovat minulle myös isoja ihmeitä ja todellinen juhlanpaikka, koska elämä on muuttunut viime aikoina niin paljon ja vain oman ajatteluni kautta. DNRS näyttäytyi ensimmäisen kerran elämässäni viime kesänä, kun olin kummitätini kanssa kahvilla ja luin pöytään jätettyä lehteä, jossa kerrottiin 15-vuotiaan tytön löytäneen avun tilanteeseensa Kanadasta ja Annie Hopperin luoman ohjelman avulla. Luin jutun mielenkiinnolla ja taisin puhuakin siitä jotain siinä kahvilla. En kuitenkaan tiennyt ettei aika ole vielä kypsä minun tutustua siihen ja kului vielä pitkän aikaa eteenpäin.

Tänä keväänä aloin huomata ohjelman tulevan minua lähelle uudestaan ensin Maria Nordinin blogin kautta ja sitten lukiokaverin suunnasta. Kiinnostukseni ja samalla skeptisyys heräsi mutta päätin tarttua materiaaliin ja tänään odotan oman tilauksen tekemistä. Olen opiskellut lainamateriaalin avulla ja se on ollut aivan yhtä tehokas, mutta seuraavaksi haluan syventyä ohjelmaan vielä enemmän. Toivottavasti jonain päivänä voin valmentaa myös muita ja olla mukana tuomassa DNRS:a yhdessä muiden kanssa Suomeen ja enemmän näkyville. Ohjelma sopii aivan kaikille vaikka ei olisikaan mitään haasteita sillä siihen kuuluva positiivisten muistojen ja onnellisen tulevaisuuden läpikäyminen uudistaa ja ilostuttaa ketä vain. Vain 20 minuutin harjoittelun jälkeen olo on rento ja iloinen joten voitte kuvitella miten huippu olo on 2-3 tunnin jälkeen, no aika uskomaton. Parasta koko hommassa on meidän ihanan kannustava ja aktiivinen porukka.

Viimeksi eilen söin ihanaa raakakakkua ja jaoin kokemuksia ja vinkkejä harjoituksista. (Maria on kuvannut menetelmää todella hyvin omassa blogissaan) Suorastaan säteilin ja pursuin intoa, naurua ja iloa muiden lailla ympärilläni. Muut treenaajat ovat minulle tosi rakkaita ja meillä on aina hauskaa yhdessä. On ihan mahtavaa ettei mistään menneestä tarvitse enää puhua vaan voimme valita ilon ja rennon olon. Jonkin verran välillä minun täytyy ohjata keskustelua eri urille tai jos se ei ole mahdollista niin teen kierrosta mielessä ja olen näin hyvin omalla training zonellani joka kasvaa koko ajan todella huimaa vauhtia. Kun saan jonkun altisteen matkaan kiitän siitä ja otan sen työn alle saman tien. Kun looppi muistuttaa olemassa olostaan harhautan aivoja laskemalla eri värisiä juttuja ja pyrkimällä oikein maadottumaan osaksi ympäristöäni ja ajattelemaan itseäni tosi ihanana. Se miten tämä erottuu tavallisesta positiivisesta ajattelusta on aktiivinen, joskus jatkuvakin säännöllinen harjoittelu, ja toisto. Muistojen ja tulevaisuuden kuvien ei tarvitse olla tosia vaan ne voivat olla mitä vaan hyvältä tuntuvia asioita. Ja tässä ehkä piileekin ohjelman hienous, koska ei ole rajoja siinä mitä ajatellaan, ainoastaan se että pyritään uudistamaan synapsiyhteyksiä ja katkaisemaan vanhoja haitallisia ratoja. Ja se onnistuu hiljalleen mitä uskomattomilla tavoilla! 

Läheiseni ovat ottaneet uuden aluevaltaukseni hienosti vastaan ja olen saanut tällaisia kommentteja kuin "Olet taas hereillä ja se on ihanaa", "Olen onnellinen sun puolesta", "On niin ihana nähdä sinut niin lempeänä ja rakastavana", "Rakastan sinua", "Olet aina ollut niin sinnikäs ja innokas tekemään, olen ylpeä sinusta". Olen syvästi kiitollinen ja iloinen näistä sanoista ja huomioista. Nykyään halatessani toista ihmistä siinä on ihan uudenlainen rakastava ja kehoa ravitseva energia. Päivittäin tuntuu kuin aivot bilettäisivät ihan täysiä ja mä oon niin mukana. Kävinkin viikko sitten tanssimassa yhdellä klubilla ja se tuntui niiiiiiiiiiin hyvältä. Ihana elämä, ihana minä, ihanat me!

Jälleen kerran mitä kauneimmat kiitokset DNRS:stä vinkanneelle ystävälleni Elinalle ja kaikille uusille ystävilleni, olette niin kauniita ja ihania. Tässä se uudistuminen ja tervehtyminen on lähtenyt hienosti käyntiin ja nyt mennään isolla vaihteella eteenpäin mutta antaa mennä vaan <3

Lisätietoa:

Maria Nordinin blogi:

https://blogit.kaksplus.fi/kotitalouskriisi/parannunko-home-monikemikaaliyliherkkyydesta-talla-mentelmalla/

https://blogit.kaksplus.fi/kotitalouskriisi/dnrs-harjoituksia-kosmetiikkaa-pesuaineita-lasinpesunestetta-haistelemassa/

Silja Arokari:

http://www.iltalehti.fi/terveys/2016091822321619_tr.shtml

http://littlegoal.blogspot.fi/2016/03/mitka-ihmeen-harjotteet.html

Internet:

ohjelman kotisivut

tilaa oma pakettisi täältä

Kirje tädin tytölle

Noin kaksi viikkoa sitten sain tietää olevani nyt täti. Se oli mitä lämpimin ja ihanin tunne kokea ja viime viikolla vietinkin aivan ihanat kaksi päivää Etelä-Pohjanmaalla sinua pientä vauvaa ihastelemassa. Saavuimme onnea pursuavaan kotiinne illan suussa, kun olit juuri tulossa viikon ikäiseksi. Tunnelma oli ihana ja lämmin ja oli ikimuistoista katsoa äitiäsi niin onnellisena ja säteilevänä kotinne kuistilla vastassa meitä. Asutte aivan keskellä luontoa vanhassa puutalossa, joka on sinua odottaessa sisustettu kauniiksi. Illalla saimme vieraita kylään ja juhlistimme sinua syömällä ehkä parasta ja kauneinta raakakakkua ikinä ja joimme taivaallisen ihanaa kauramaito-kurkumajuomaa. Kun vihdoin sain sinut ensimmäistä kertaa syliin minut valtasi saman aikainen jännityksen ja onnen tunne, ja hymyilin leveästi sisään tuleville vieraille. Olit ihanan pieni ja lämmin sylissäni ja nukahdit kädet kasvojesi päällä, joka oli tosi suloista. Seuraavaksi pääsit toisen tätisi syliin ja meitä sinulla on kyllä niin monta että saat ihan valita kenen kanssa milloinkin aikaa vietät. Hetkeä aiemmin olimme ihastelleet sinua äitisi sylissä kun olit hereillä ja aivastit meille. Ihastuksen äänet täyttivät pienen huoneen ja oli selvää että olet meille kovin rakas jo nyt. 

Oli viime syksy kun sain kuulla sinusta ja alun yllättyneisyyden jälkeen elin vahvasti mukana läpi koko äitisi raskauden ja odotin sinua jo kovasti koko kevään ajan. Olin paikalla kun sinusta kerrottiin koko perheelle Joulun jälkeen ja myös kun olit vielä mahassa ja vietimme isovaarisi 80-vuotispäiviä Kotkan Mussalossa. Siellä kovasti yritin, mutta en tuntenut potkujasi mahan läpi, onneksi söpö kuvasi kohdusta oli kuitenkin jo saavuttanut minutkin. Sinulla on mitä ihanin äiti, joka huolehtii sinusta jo varmoin ottein ja vastaa jokaisen pieneen eleeseesi. Meillä on ollut vaiherikas elämä yhdessä ja paljon on jo kerrottavaa, mutta eniten mieleen palasi lapsuusmuistoja kun olemme olleet kaikki pieniä tyttöjä. Meillä on 1,5 vuotta ikäeroa vanhimpien siskojesi kanssa ja muistan paljon hauskoja leikkejä kun tykkäsimme tehdä erilaisia esityksiä muille katsottavaksi. Äitisi oli meistä ehkä se energisin ja kunnon akrobaatti. Muistan sellaisenkin hetken kun leikimme leikkimökissä ja suunnittelimme jotain seikkailua. Elämä on seikkailuja varten ja uskon että meillä kaikilla on sinulle lukuisia tarinoita niiltä kerrottavana, etenkin isoisovanhemmillasi!

Sinä olet ihana, pieni ja söpö tyttö, jolla on paljon ikuista viisautta silmissäsi. Opit joka päivä uusia asioita, päästät söpöjä ääniä ja tarkkailet aina välillä ympäristöäsi uteliaana. Osaat jo tarkentaakin pienillä silmilläsi, ja vaikka en tiedä vielä mitä täysin näet, niin hymyilevät kasvomme ainakin. Olet hyväntuulinen ja rakastat olla äitisi lähellä. Olin paljon vierelläsi, mutta äidin rinnalla sinulla on paras ja rauhaisin olla.  Siitä sinä et kyllä oikein tykännyt kun pesimme sinut nopeasti rantasaunalla, mutta onneksi se harmitus hävisi pian. Olet meille hyvin rakas ja kuin pieni aarre. Toivon sinulle iloa, onnea ja huimia seikkailuja jokaisena elämäsi päivänä täällä kanssamme. Nähdään taas pian! T. Elisa-täti

Olen kiitollinen

Kun olin pieni mulle opetettiin, että vaurioituneita yhteyksiä aivoissa voi korjata ja kuntouttaa toistamalla säännöllisesti ja lukuisia kertoja opeteltavaa asiaa, cp-vamman kyseessä ollessa siis liikemalleja, lihassupistuksista aina kävelyyn ja vaikka tuetta seisomiseen asti. Sain itse lapsuus ja teinivuosina huomata lukuisia kertoja sen, kuinka aivot todella ovat muovautuvat ja ihmeelliset, olinhan jo oppinut istumaan, syömään ja kävelemään vaikka mistään näistä ei elämän ensimetreillä varmuutta ollut. Mulla oli onni, että sain työskennellä niin ihanien fysio- ja toimintaterapeuttien kanssa lapsena ja oon todella kiitollinen kaikesta siitä panostuksesta mun tulevaisuuttani varten. 

Vaikka kuntoutus oli mun työtä, elin samalla aivan tavallista elämää koulun ja harrastusten parissa ja oli myös aikoja, jolloin kaikki muut asiat olivat tärkeämpiä kuin jumppaaminen. Elämässä myös tapahtui asioita, jotka saivat mut ajattelemaan eri tavalla itsestäni ja maailmasta. Vähitellen huomasin että mun ote lipsui ja tarkkailin elämääni ikään kuin sivusta katsojana. Tätä oloa kesti monta vuotta, kunnes kuusi viikkoa sitten, palasin ikään kuin alkulähteille tutustuessani Dynamic Neural Detraining Systemiin lukioaikojen ystäväni kautta. Nyt viime viikonloppuna tavatessani DNRS-aivojumppa kavereitani palasia alkoi loksahdella todella nopeasti paikoilleen. Vietin monta tuntia viileässä ulkoilmassa muutamaa lukuunottamatta entuudestaan tuntemattomien ihmisten kanssa, hymyillen, nauraen ja välillä onnenkyynelten käydessä silmänurkassa. Koin suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta, iloa, lämpöä ja rauhaa. Olin kuin kotonani ja turvassa. Vieressä istui mulle ihana ja tärkeäksi tullut treenikaveri, jonka tarttuva nauru sai mut hykertelemään onnesta. Meidän joukkoa yhdistää halu rauhoittaa aivot, löytää rauha ja tasapaino ja kokea itsensä vahvaksi ja täysin terveeksi. Siinä mä vaan hymyilin ja kelluin ihanassa tunteessa, josta aiemmin olin ehkä vain uneksinut. Me jaettiin edistymisaskeleita ja itselläni niitä viiden viikon kohdalla olivat seuraavat:

- Ympäristö-yliherkkyydet ovat hävinneet lähes täysin

- Energisyys on lisääntynyt ja unentarve vähentynyt

- Lääkityksiä jäänyt pois

- Päivittäinen ulkoilu jo rutiini

- Rento ja rauhallinen olo 

- Luottamus elämään kasvanut

- Keskittyminen ja hetkessä läsnä oleminen on helpompaa

Olin toivonut, että voisin osallistua sekä DNRS-tapaamiseen että Pride-puistojuhlaan ja yllättäen sainkin molemmat samalla iskulla, kun harjoittelimme pienemmällä porukalla puistossa bilemusiikin soidessa taustalla. Kävelin ihmismeren keskellä nauttien hetken juhlafiiliksestä, kunnes päätin suunnata kotiin päin. Sain tapaamisestamme niin paljon innostusta, että lisäsin saman tien tuntuvasti aivotreeni-harjoittelun määrää ja yllättäen sunnuntaina tein 6.2 kilometrin lenkin, sisältäen yli 470 porrasta ja metsässä ja epätasaisessa maastossa kävelyä.

Olin odottanut sopivaa hetkeä tälle lenkille ja kun se tuli, huomasin nauttivani liikunnasta taas aivan kuten ennenkin, vaikka välissä oli vuosien tauko sisältäen lukuisia väkinäisiä yrityksiä. Nautin siitä kun hiki valui selkää pitkin ja mäen huipulla itkin jopa hetken onnenkyyneleitä, niin helpottunut ja hyvä oli olla. Tänään maanantaina tein yli 3 kilometrin lenkin vesisateessa ohjatessani puhelintreenejä, ja sitäkin kokeilin ensimmäistä kertaa ja fiilis oli mitä mahtavin pitkän aikaa. Mielen voima on tosiaan suuri ja tuntuu että olen saamassa oman itseni taas vuosien jälkeen takaisin. Vaikka olen käyttänyt erilaisia rentoutumiseen, mietiskelyyn ja ylipäätään mielen hyvinvointiin tähtääviä metodeja on DNRS niistä ehdottomasti tehokkain, eikä vain pelkkä työkalu vaan mahdollisuus saada hyvän olon tunne taas takaisin ja jopa pysyväksi olotilaksi.

Tämän kirjoituksen myötä lämpimät terveiset kaikille treenikavereille ja hyvää yötä <3

Taivas ei oo rajana - päästä irti menneestä

Edellisen postauksen julkaisu sai aikaan ihanan fiiliksen, jossa haluan vielä viipyä. Tätä nykyä mulla on hirveesti unelmia ihan joka päivä ja se tuntuu ihan tosi hyvältä. Aktiivisen hyvien asioiden ajattelu ja unelmoiminen tuottaa tulosta jo pienellä aikavälillä -  rauhallisuutta, mielihyvää ja iloa, onnea. Viimeksi tänään aamulla itkin onnesta kun kuuntelin ystäväni harjoitusta jonka lopussa hän alkoi itkeä. Oon niin käsittämättömän onnellinen tästä muutoksesta. Silti yksi erittäin tärkeä asia on päästää irti menneestä, jota olen tähän asti kantanut mukana. Meillä jokaisella on niitä kipeitä kohtia, ehkä jo hyvinkin parantuneita mutta sitten taas auki repeytyviä, jotka on osa meidän ihmisyyttä. Mutta entä jos voisin antaa kaiken anteeksi ja saada kaiken anteeksi? Muuttuisiko ajattelu, olisko sydän keveämpi? Suojaa itseäsi näiltä ja peitä ne ihanilla asioilla. No miksi? Miksi luopuisin siitä, mikä on tehnyt minusta tämän ihmisen? Koska: et tarvitse niitä enää! <3 En tule poistamaan mitään kirjoituksia blogista, mutta sellaiset alas vetävät kuvat ja tekstit saatan poistaa, jotka ovat tarpeettomia, mutta koskaan en unohda sitä kaikkea mitä olen kokenut. Jokaisella kohtaamisella on ollut ihan selkeä tarkoitus omalla polullani ja myös viimeisellä sydämen särkemisellä, sillä vasta olikin :) Käydessäni raastavimpia tekstejä läpi ja kirjoittaessani nyt kirjaa oon huomannut helposti sitä valahtaa takaisin samaan vanhaan ajatteluun, kun se on niin paljon helpompaa. Vaikka ei edes loppujen lopuksi ole. Jokainen voitettu ajatusta haasteesta ja "niistä" on voitto. Enää en lähde mukaan pyörremyrskyn keskukseen ja annan kaiken anteeksi, lähetän muiden suuntaansa niin suurta rakkautta kuin vain voin ja mielessäni kiitän heitä kaikesta.

Haaveilu ja unelmointi on siis tosi tärkeetä päivittäisessä elämässä. Kuitenkin samalla muistaen että me eletään jatkuvassa muutoksessa ja nämä suunnitelmat ja polut saattaa muuttua. Tällä hetkellä mun suurin haaveeni on pystyä jakamaan tätä hyvää oloa teille lukijoilleni ja vaikka ensin vähän arkailin sanoa niin kyllä, olen tosi onnellinen tänäänkin. Se tuntuu tosi ihmeelliseltä ajatellen kaikkea kokemaani, mutta pitkänkin sateen jälkeen paistaa aurinko ja enää ei tunnu tyhjältä tai että jokin aina vetäisi kuitenkin suupielet alaspäin, jos näin on niin senkin voi muuttaa! Haluaisin että ymmärtäisimme tarkoituksen sanojemme takana ja sen, miten kielteiset mielleyhtymät ja tapamme sanoittaa elämää vaikuttaa meihin. Mulla on tapa kirjoittaa mollissa ja mun esikoiskirja tulee käymään myöskin siellä mutta mukana kulkee koko ajan toivo. Pyrin kuvaamaan asioita, joita arvelen teidänkin pohtivan, mutta ennen kaikkea tavoitteena on myös hyvä tarinankerronta. Vaikka omaelämäkertaankin ehkä olisi ollut aineksia, niin tällä hetkellä valinta oli ehdottomasti fiktio. Tulen jakamaan blogin puolella jonkinlaista katkelmaa, mutta todennäköisesti vasta kustantajakierroksen aikana. Pyytäneille tulee myös sitten oma kappale luettavaksi.

Toivotan kaikille ihanaa ja lämmintä juhannuksen aikaa, itse vietän sekä mökki että kaupunkijuhannusta ;)

DNRS-ohjelma mullistaa elämäsi

Astun paljain jaloin viileään meriveteen, hiekka painuu jalkojeni alla kun kuuntelen ystäväni innostunutta puhetta ja katson hänen hymyileviä kasvojaan. Olemme viettämässä kaunista kesäiltaa uimarannalla pienellä porukalla. Lämmin ilma hyväilee ihoani ja katson ympärilleni ihaillen, miten kauniisti laskeva aurinko kimaltaa veden pinnasta. Vedän keuhkot täyteen kesäillan tuoksua ja sanon että haluan vain ihailla tätä hetkeä. Voiko näin hyvä olo olla totta? Kyllä se on, mikä parasta, täysin totta. Kello on yli yhdeksän kun istun autoon ja sanon että on niin outoa ettei mua väsytä juuri yhtään. Unentarve on vähentynyt, herään pirteänä yleensä 8-9 aikaan ja käyn nukkumaan vasta lähempänä puolta yötä. Nukun yöni sikeästi nähden mielenkiintoisia ja ihania unia.

Päivät muodostuvat tällä hetkellä harjoittelusta, kehon treenaamisesta ja huollosta, terveellisestä ja puhtaasta ruoasta ja läheisten seurasta. Tähyilen taas pysyvästi työelämään ja kirjoitan kirjaa (uskomatonta!) tai muita juttuja, mutta tärkeimpänä: harjoittelen tunnollisesti joka päivä vähintään 1-2 tuntia yhdessä ja yksin ja tämän ajan ulkopuolella tarkastelen mieleeni nousevia ajatuksia lempeällä mutta päättäväisellä otteella. Tartun ajatukseen, hyväksyn sen ja annan kaiken anteeksi ja hymyillen päästän irti. Joka päivä koen suurta iloa ja rakkautta elämää kohtaan ja kiitollisuutta siitä että DNRS tuli elämääni. Kaikki on muuttunut mutta samalla mikään ei ole. Onnellisuuden voi valita, se on jo tässä, eikä ole mitään ihmeellisempaa kuin hyvää oloa. Ajatteluni on muuttunut todella paljon positiivisemmaksi ja suhtaudun "haasteisiin" optimistisesti.

Kuukausi sitten kun oloni oli erittäin haasteellinen naurahdin tukemaan tulleelle poikaystävälle että tää koko DNRS-ohjelma, eli Dynamic Neural Retraining System, kuulostaa ihan aivopesulta, ei siis mitenkään mahdollista. Heh. Vähämpä tiesin että se on pian tulossa merkittäväksi osaksi elämääni. Toukokuun lopussa olin vaihtanut muutaman viestin hyvän lukioaikojen ystäväni kanssa DNRS:stä ja yllättäen hän ehdotti että voisin lainata hänen DVD:itä ja ostaa sitten myöhemmin omat. Suurella mielenkiinnolla menin pian tuota pakettia hakemaan ja häkellyin nähdessäni silmin nähden onnellisen ja rennon, suorastaan säteilevän, ystäväni monen vuoden jälkeen. Tunsin suurta iloa ja rauhaa samaan aikaan ja jännitystä pian alkavasta uudesta vaiheesta. Aavistelin että tilanne tulee pian muuttumaan ja minä olen valmis päästämään irti.

Ensimmäiset 4 päivää olivat hyvin intensiiviset sisältäen DVD-seminaarin opiskelua, harjoittelua, kirjoittamista ja positiivisten mielikuvien luomista. Poikaystäväni tuki oli äärimmäisen tärkeää, jotta uskalsin ottaa ensimmäiset askeleeni. Reilu viikko aiemmin olen aloittanut myös vegaanihaasteen, joten fokukseni on hyvin vahvasti kehollisessa ja henkisessä hyvinvoinnissa. En tiedä vielä että muutaman päivän päästä elämäni mullistuu sisäisesti täysin uudenlaiseksi. Huomaamatta aloin viettää aikaa enemmän ulkona, luonnossa ja harrastamaan kovatehoista liikuntaa entistä säännöllisemmin. Ne asiat mitkä tänä kesänä olivat tavoitteena saada helpottumaan olivat ihan perusasiat kuten nukkuminen, syöminen, liikunta ja omien asioiden hoito. Nyt nämä ovat jo ihan automatisoituneet vaikka kuvailisin kyllä prosessia aaltoilevaksi, eli edelleen tulee haasteellisia hetkiä ja tilanteita. Kuten huomaatte, en puhu sairauksista vaan haasteista tai "niistä", tämä on ehdottoman tärkeää jotta saadaan lisättyä positiivisuutta kaikilla eri tasoilla. Läheisilleni voin todeta, että kanssani voi jatkaa ihan normaalia elämää kunhan kunnioittaa päätöstäni olla tällä matkalla.

Seuraavia hyötyjä olen viimeiselta vajaa neljältä viikolta saanut:

- hyväntuulisuuden ja onnellisuuden tunteiden lisääntyminen

- nukun paremmin

- syön säännöllisemmin

- olen voinut luopua kahdesta viimeisestä lääkkeestä, käytössä tulee olemaan jatkossa vain yksi lääke

- rentous ja mielialavaihtelujen väheneminen

- nautin ympäristöstäni, etenkin luonnosta

- voin taas harrastaa raskasta liikuntaa, kuten esimerkiksi juosta, joogata ja jumpata.

Voit tutustua ohjelmaan enemmän täällä: https://retrainingthebrain.com/?wpam_id=18

Tämä video kuvaa fiilistä viimeisinä viikkoina, kiitos DNRS, kiitos elämä!