Anna minulle kaikki

Anna minun katsoa syvälle silmiisi, nähdä enemmän kun muut. Tarttua käteesi illalla ja nukkua kiinni sinussa, nousta kanssasi seuraavaan aamuun. Ottaa kaiken raivosi vastaan, nähdä itkusi ja kuulla huutosi.

Aja kanssani nauraen kuoppaista tietä kun vatsasta ottaa kaarteessa. Tippua kanssasi laiturilta viileään veteen, kirkua korkealla mäellä ja huhuilla tunnelissa. Ota minusta koppi jos satun kaatumaan. Anna minun näyttää mitä todellinen rakkaus on, vaikka se pelottaa.

Kyllä minä osaan ja sinä osaat, rakastaa. Ota minulta kaikki ja anna takaisin - tai jos et niin ota ainakin. Sido meidät kiinni toisiimme vahvasti. Minä olen jaloissasi polvillani ja katson sinua ihaillen. Annan sinulle kaiken, salaiset toiveesikin ovat minulle totta.

Mennään, varmoin askelin, ei astuta taaksepäin. Minä pidän kiinni niin, ettet sinäkään irroita. Katson arpiasi ja mietin mitä ne sinusta kertovat. Oletko enemmän rikki kuin minä, oletko silti aina vahvempi?

Blogin youtube-kanava ja vlogi-videot

Kun mietin blogin jatkamista päätin alkaa tehdä blogitekstien rinnalla myös videoita. Tein Youtubeen blogille oman kanavan, josta löytyy videokuulumisia eri aiheilla. Ajatus videoista lähti helppoudesta mutta myös kiinnostuksesta v-loggausta kohtaan.

YouTube-kanava:

https://www.youtube.com/channel/UCcwaPlQJ3kdhTQ6zL5EW1TQ

Ensimmäinen videopostaus:

Kipu ja kivunhallinta:

Kestävyysurheilu vammaisena ja kipukroonikkona

Siitä on jo aikaa kun kyselin teiltä lukijoilta postausaiheita ja yhdeksi nousi liikunta. Siinä olen aina ollut kaikki tai ei mitään-tyyppi. Pienenä kuljin siskojen kintereillä ja liikuntaa tuli lisäksi lähinnä toiminta- fysio ja ratsastusterapian muodossa. Olen lapsesta asti tykännyt kovasti vedestä ja vesipeto oli ihan osuva nimitys jo silloin.

Teininä aloitin uinnin harrastamisen erityisryhmässä silloisen fysioterapeutin pitkän taivuttelun tuloksena. Se oli elämäni parhaimpia päätöksiä, koska sitä kautta sain kokonaan uuden kaveripiirin jonka kanssa pidetään tiiviisti yhteyttä vielä tänäänkin. Harjoittelun ohella myös kilpailimme uinnin SM-kisoissa, joita silloin oli neljästi vuodessa. Jossakin vaiheessa uin jopa viidesti viikossa kun ohjattuja treenejä oli vain yhdet. Lukiossamme oli valittavissa vapaasti valittaviin opintoihin kestävyysurheilu-kurssi, jonka aikana sain treenata uintia ja lihaskuntoa koulupäivän aikana. Sen lisäksi saimme arvokkaita neuvoja koulun liikunnanopettajalta joka oli itsekin kestävyysurheilija. Kuitenkin ylioppilaskirjoitusten lähestyessä intone uintia kohtaan hiipui ja päätin keskittyä myös jatko-opiskeluihin. Osa syynä tähän oli, että en mielestäni kehittynyt enää riittävästi. Se että uinti ja liikunta vähitellen loppui kokonaan vaikutti selvästi myös masennuksen kehittymiseen. Toisaalta se on oravanpyörä, liikkuminen auttaa tutkitusti masennukseen mutta masentunut ei jaksa aina liikkua tarpeeksi.

Vuoden alussa etsin vammaisille tarkoitettua uintijoukkuetta joka keskittyisi kilpavalmennukseen ja sellainenhan löytyi Helsingfårs Simmsällskapin eli Simmiksen riveistä. Väsymyksen, kipujen ja epätietoisuuden ohella rankat treenit useasti viikossa oli kuitenkin liian kova yhtälö ja jouduin pitämään loppukevään taukoa. Olen ryhmän vanhimpia ja seuraan mielenkiinnolla nuorten uimareiden kehitystä ja intoa. Omat aikani ovat olleet monta sekuntia parempia kuin vielä 10 vuotta sitten ja voimaa ja varmuutta on uinnissa paljon aiempaa enemmän. Parasta uinnissa on itsensä haastaminen joka treeneissä uudestaan. Olen viime aikoina uinut jopa perhosta jota ei vuosia sitten lähdetty edes kokeilemaan, oppinut delfiinipotkun ja kuperkeikkakäännöksen ja potkujen harjoittelun ansiosta jopa uintiasento on muuttunut. Nämä kaikki ovat sellaisia asioita joista osasin ennen vain unelmoida. Ja koska päämäärätietoinen harjoittelu yleensä tarkoittaa myös kilpailua niin tulen myös kilpailemaan selättääkseni SM-kisoissa vaivanneen kovan kisajännityksen. Muutoin en odota varsinaista kilpailumenestystä vaan itseni voittamista.

Mitä rajoituksia liikuntavammaisuus ja kipu sitten tuo liikkumiseen? Jokainen cp-vammainen oppii pienestä asti oman tapansa liikkua ja siihen vaikuttaa toki myös kehon liikerajoitukset, lihaskireydet ja lihasepätasapaino. Itselläni on spastinen diplegia, joka näkyy puolierona niin että oikea puoli kehosta on huomattavasti vasenta vahvempi, liikkuminen jähmeää ja etenkin alaraajojen lihakset kireät. Vasen käsi toimii kömpelömmin kuin oikea, mutta siinä ne vamman tuomat erikoisuudet oikeastaan sitten ovat. Tärkeintä on joka tapauksessa liikkua, käytti sitten apuvälineitä tai ei. Ihmiskeho on tehty liikkumiseen ja sillä on huomattavia etuja jo pelkästään psyykkisen hyvinvoinnin ja lihaskunnon ylläpitämisen takia. Voin väittää tietäväni mistä puhun, koska olen ollut myös vuosia täysin liikkumatta fysioterapiaa lukuun ottamatta. Kerta viikossa fysioterapiaa ei nosta kuntoa vaan oleellista on mitä tekee jumppakertojen välillä. Se hyöty mitä pitkästä kuntoutuksesta itselläni on, että tiedän miten oma kehoni toimii ja mitkä liikkeet ovat hyviä. Lihaskuntoa tehdessä ei tarvitse miettiä mitä tekisi vaan liikkeet tulevat suoraan muistista. Salilla harjoitellessa täytyy muistaa huolellisuus selän asennossa ja painojen kanssa. Repiä ei saa, joka on oma kompastuskiveni koska tykkään rankasta liikunnasta. Viimeisin hyvälle mielelle saanut kokemus oli eilen uudella juoksumatolla kun onnistuin juoksemaan, se tuntui kevyeltä ja erilaiselta kuin kepeillä liikkuessa. Niiden tuella juostessa kaatumisriski on paljon suurempi joten en yleensä sellaista harrasta. Myös hengästyminen on tärkeää kunnon kannalta ja pelkästään hyvä juttu.

Mitä liikunta sitten tekee kivulle? Minulle se on hyvä kipulääke, joka antaa hengähdystauon lihaksista jäytävästä kivusta. Verenkierron lisääntyessä ja rasituksessa kipu ei tunnu samalla tavalla ja treenin jälkeiset endorfiinit myös hämäävät kipua. Välillä keskittyminen voi olla haastavaa mutta se on kuitenkin tärkeää kivunhallinnan kannalta. Liikkuminen tuo minulle olon että olen kivun yläpuolella enkä vain kärsi siitä. Kipuni on lepokipua, joten vaikeimmat hetket ovat yleensä illalla ja yöllä. Hermokipua minulla ei ole joten sen osalta en lähde neuvomaan. Muista aina ennen liikkumista tarkistaa lääkäriltä sinulle sopivat liikuntamuodot ja rajoitukset. Onnekseni minulla ei ole liikkumiselle mitään muuta estettä kuin jaksaminen ja riittävä palautuminen. Lepääminen harjoittelukertojen välissä on tosi tärkeää jotta kunto myös kehittyisi ja treeneistä saisi kaiken irti. Ja aina ei tarvitse edes treenata tavoitteellisesti, pelkkä kelauslenkki pyörätuolilla tai kävely kaverin kanssa riittää.

Omat TOP-lajit:

- uinti
-kuntosali/jumppa
- crosstrainin-tunnit
- venyttely ja kehonhuolto

On päästettävä irti

Olen pitänyt tätä blogia kohta kaksi vuotta. Sinä aikana se on muuttunut uusperheen elämästä kertovasta blogista enemmän vammaisasioista ja pitkäaikaisesta sairastamisesta kertovaksi. Kun aloitin, pidin pitkittyvää kipuani vain väliaikaisena enkä ajatellut tai tiennyt  - kuinka olisin edes voinut tietää - että se jäisi osaksi arkea ja vaikuttaisi elämääni suuresti. Kun kaksi vuotta sitten hehkutin yhteenmuuttamisen onnea, istun nyt kaksioni sohvalla kissa jaloissani, hiljaisuus ympärillä. Vaimeita ääniä kuuluu kadulta ja mietin unohtuisivatko säryt hetkeksi kävelyllä tuolla syysauringossa. Opiskelut ja työt ovat vaihtuneet sairaslomiin, välillä yrityksenä taas palata töihin ja"normaaliin" elämään.

Koko tämän vuoden olen ollut pakotettu olemaan mukavuusalueeni ulkopuolella vailla tietoa tulevasta ja jatkuva epävarmuus seurana. Siksi en oikein ole saanut bloginkaan puolelle tekstiä aikaan ja olen toisinaan miettinyt jopa lopettamista. Kuitenkin kirjoittaminen on ollut minulle pienestä asti keino purkaa ajatuksia ja jäsentää kokemaani. Tänäkin aikana kun en ole mitään täällä julkaissut, olen kirjoittanut paljon muistiin, tekstiä lähinnä pöytälaatikkoon odottamaan.

Ihmisen identiteetti mielletään suhteellisen pysyväksi, kokemukseksi omasta itsestä. Sairastuessa identiteetti kuitenkin muuttuu. Kun ei puhuta enää muutaman päivän, viikon tai kuukauden kestävästä sairastamisesta tulee oma minuus arvioitavaksi uudelleen, usein viimeistään sitten jos sairastaminen estää opiskelun tai työnteon. Olen aina ollut kova suoriutumaan ja siksi sairauden kanssa eläminen on pistänyt minut miettimään miksi yritän suoriutua siitäkin. Elin tosi pitkään ajatuksessa että kipuni on vain alta pois hoidettava ongelma - ja elämä jatkuu samanlaisena.
Mutta ei se jatku, kaikki on muuttunut. Ja nyt ei puhuta vain olosuhteista, on ollut pakko muuttaa myös omaa ajattelutapaa. Totuttava siihen ettei kaikkea voi tehdä täydellisesti, eikä aina edes sinne pain. Että on päiviä kun ei jaksa nousta sängystä tai työntää nokkaansa ulos ovesta, eikä silti ole huono ihminen. Että liikunta ja muut harrastukset ovat jääneet ja että jokaisen menonsa joutuu miettimään niin etteivät voimat lopu kesken kaiken. Että se mikä oli yksinkertaista ja helppoa ennen saattaa tuottaa nyt suuria vaikeuksia (kuten vaikkapa ruokailurytmin muistaminen!)

Ja kuitenkin kaiken keskellä olen se sama ihminen, sama ihmissuhteissa sukkuloiva, paljon naurava ja maailmaa innolla analysoiva nuori nainen. Eivät ne omat ominaisuudet ja tapa elää unohdu vaikka elämä ja arki muuttuukin rajusti. Mukaan astuvat erilaiset haasteet: on selvitettävä monia asioita eikä päivät kulu vain makaillen ja hengaillen. Tahdon kaikkien muistavan, että kuulumisia voi vaihtaa ja jutella niitä näitä, vaikka tietäisikin toisella olevan vaikeaa. Minulta kysytään kuinka silti voin olla vielä iloinen? Koska olen sellainen. Iloa kun voi tuntea niin monesta asiasta ja se ei lopu synkkyyteen.

Aiemmin kauhistelin ajatusta eläkkeelle jäämistä, ajattelinhan olevani korkeasti koulutettu uraohjus jahtaamassa hyviä tuloja, mieluisia työtehtäviä ja uusia haasteita. Sitten haasteista tähän asti suurin tuli mukaan hiljalleen. Elämä kivun kanssa on opettanut minulle eniten itsestäni. Vaikka edelleen tuskailen riittämättömyyden tunteen ja roolini kanssa, osaan ottaa jo vähän rennommin. Silti tunnen usein pettymystä ja saatan olla ihan maassa. Onneksi se kestää yleensä vain jonkun aikaa.

Sanotaan että vastoinkäymiset ja kipu vahvistavat. Se on totta, mutta ne myös muuttavat ihmistä. Minulle on sanottu että olen kyynistynyt tai että olen kylmempi kuin ennen. Sillä tavalla se on totta, että pitkään syytin ja moitin itseäni tilanteesta jolle en voi mitään. Yritin pakonomaisesti selvittää mikä minussa on vialla, mikä on kipujeni syy. Kunnes tajusin että se ei hetkessä selviä ja nyt on näin. En pidä siitä.  Inhoan kun sanotaan että pitäisi elää hetkessä. En oikein kunnolla osaa vaan olen aina suunnittelemassa kaikenlaista. Olen koittanut nauttia ohikiitävistä hetkistä, koska kärsivällisyyteni ei riitä meditointiin tai mindfullnes menetelmien opiskeluun. Olen viettänyt laatuaikaa ja lepäillyt sitten seuraavana päivänä. Olen lakannut odottamasta että tapahtuisi SE JOKIN taikatemppu ja olisin taas terve ja kivuton. Ehkä tämän tarkoituksen näkee vasta jälkeenpäin ja ehkä jokaisella pilvellä on se hopeareunus...