Sivut

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Kuka sen lopettaa?

Lähdin alkuvuodesta mukaan viattomaan romanssiin jonka jälkeen keräilen yhteen vielä pahemmin pirstottua olemustani. Kylmästä tuli haaleaa, haaleasta kuumaa, kuumasta tukalaa kun helposta ja mukavasta tulikin mutkikasta. Hyvästä olosta on jäljellä pettymys, jonka tiesin tulevan mutta jota en halunnut uskoa. Istun terapeutin tuolissa keho väristen. Pamautan tuolle minut pitkään tunteneelle ihmiselle uutisen, oksennan pahan olon esiin niin kuin niin monta kertaa ennenkin. Jokin on kuitenkin eri tavalla, olen oikeasti vihainen. Olen ollut niin turta jo kauan, mutta nyt olen itkenyt kaksi iltaa kylpyhuoneessa, huutanut ja raivonnut. Naama vääränä kysyn suurella pettyneellä äänellä: Mikä minussa on vikana etten kelpaa? Kerta toisen jälkeen ajan väärällä kaistalla suoraan pusikkoon. Minun ei pitäisi ikinä lähteä mihinkään mistä en saa takaisin samaa takaisin mitä annan. Terapeutti katsoo minua lempeän äidillisesti ja sanoo "Minä kyllä yritin sanoa ettei hän ole hyväksi sinulle..." Samalla muistan kuinka monesti olen itkenyt hänelle samaa asiaa. Mutta minä en kuunnellut, tuntuu että en koskaan kuuntele. Aina lapsesta asti olen ollut rauhallinen mutta oikeasti villikko, sellainen suunsoittaja joka haluaa kaiken mieluiten mahdollisimman nopeasti. Se sama suu soi yhä ja moottori käy kuumana kunnes lyö kiinni.

Elämä ei ole mitään ilman riskejä, ajattelen ja sukellan uudestaan likaiseen veteen nauttimaan itseni satuttamisesta. Mutta enhän minä sitä halua, minä haluan rakastaa. Kiljua sen vasten kasvoja, sylkeä päin näköä. Että kyllä minä osaan rakastaa. Sinä et osaa. Sinä et tunne mitään erikoista. Minä haluan olla se erikoinen. Ja helvetin erikoinen olenkin. Sinun pääsi sisään minä en kuitenkaan pääse vaikka haluaisin, sinne ei ole muilla pääsyä. Se on viatonta, ajan kulutusta. Olen sitten varoittanut sinua, sanot ja minä tuhahdan. Istut kylmänä talvi-iltana kyykkyyn viereeni, auton ovi auki. Sinulla on kauniit hampaat ja veikeä hymy, mutta minä yritän pysyä viileänä, vaikka sisälläni kuplii pahaenteisesti. Kerrot minulle totisena hurjia asioita, kuin ne olisivat tavallisia,
minä kerron sinulle niin samanlaista että molemmat hämmennymme.

Myöhemmin itken selkä vasten sinua tuntien vahvat kätesi silittäen minua. Et sano mitään, mutta oikeasti itkuni hämmentää sinua. Sinä et osaa tuntea oikein mitään. Minä puolestaan tunnen vahvasti, seilaan tunteesta toiseen - ja haluan opettaa sinut tuntemaan. Mutta sinä mieluummin työnnät asiat pois, sinussa on vikaa ja sinä et muutu, sinä vain olet sellainen. En tahdo uskoa sinua. Näin
alkaa jotain millä ei ole tulevaisuutta. Hämmentävää vetoa missä sanotaan yhtä ja tehdään toista. Näen sinussa pienen pojan kahlittuna menneisyyteen. Minä olen pieni lempeyttä uhkuva tyttö ja minä haluan pelastaa tuon pojan, korjata ja rakastaa. Mutta en saa, sinä tulet varkain ja lähdet häpeilemättä. Suutelet puristaen ranteitani lakanaa vasten, hikoilet voimakkaana ja varmana. Minä nauran tyytyväisenä ja sinä sanot ettei saa nauraa. Samassa hetkessä silmäsi ovat niin tyhjät. Sytytät tupakan ja menet omiin oloihisi. Takaisin tullessasi katsot minua silmiin uhkaavasti ja sanot: "Kai sä ymmärrät ettei me koskaan seurustella?" Katson sinuun loukkaantuneena.

Nostat minut ylös lattialta lempeästi ja talutat kylpyhuoneeseen. Sanot että sinusta minä vielä kerron
lapsilleni. Yksinäisestä ja eristäytyneestä ajelehtijasta. Äitillä oli kerran poika, joka oli
ihan oikea Peter Pan! Kadonnut poika vailla suunnitelmia jonka kanssa äiti lojui hetken lempeissä aalloissa. Mutta minä tein niin väärin kun kerroin sinulle tunteistani. Alkoi kiivas pohdinta ja asiat mutkistuvat, juuri sitä sinä et halunnut.

Paha olo kuristaa minua kun huudat pimeässä "Ei helvetti".

Olen tullut yöllä luoksesi, koska minut on vallannut hillitön ahdistus. Sinä et kuuntele vaan suljet oven ja pyydät minua lähtemään kotiini. Ymmärrystä anellen odotan hetken, sitten linkkaan rappuset alas. Yhtäkkiä sekava mieleni on täysin selvä ja minä melkein hymyilen. Mikään ei ole koskaan tuntunut näin varmalta. Kyyneleet juoksevat poskillani, kuinka ajattelen ilmettäsi, sinäkin petyit minuun, sinäkään et ymmärtänyt. Ei ole mitään. Kotona etsin lääkkeitä ja vaivun tummaan uneen. Iltapäivällä herään samasta asennosta vaatteet päällä. Aurinko heijastuu makuuhuoneen seinään. Olen yöllä sulkenut puhelimen, vastaat saman tien ja äänesi on helpottunut. Saatat minut lääkäriin, etkä arvaa että minä jään sinne. Seuraa ahdistava viikko, olemme menettäneet keskusteluyhteyden. Pysyttelet taka-alalla kunnes soitat minulle sairaalaan, että sinulla on niin paha olo että ajoit eilen silmät kiinni. Sanot kuinka tiedät jo nyt ettei meistä koskaan tule mitään ja
kuinka on sinun vikasi että olen siellä, että olen ongelmissa. Et ymmärrä että minä tein itse ratkaisuni ja sinä omasi siinä hetkessä. Minä olen rauhallinen mutta huolissani. Halusin sinut mutta joudun irrottamaan, olet liian rikki. Sielu tuskaa huutaen itken suihkussa ja hankaan sinua pois. Ei olisi pitänyt koskaan tavata, sanot tylysti. Minä en halua lopettaa, karjun. Sinä revit itsesi irti mutta pyydät anteeksi. Minä vapisen kalpeana keltaisissa sairaalavaatteissa. Mietin kuuletko tuskan huutoni kun 
tökitään. Sinä aistinko minä ahdingon öljyisissä käsissäsi. Kyllä ja se sattuu. Intohimo on maailman vaarallisin huume. Teen sen kaiken uudestaan. Hyppää kanssani niin annan sinulle avaimet sinne salaiseen paikkaan joka on haudattu sinuun.