Mutta tänään minä pilaan tämän kaiken ja jätän teidät. Sydämeni itkee, koska sinä et vielä tiedä! Kuinka julma minä voin oikein olla. Näppäilen sisäilmatukipuhelimen numeron ja kerron kaikista oireistani, saan kehotuksen lähteä pian ja etsimään toista asuntoa. Tuntuu kuin maa järisisi jalkojeni alla ja minä tippuisin jonnekin syvälle. Pidän pakonomaisesti reunoista kiinni ja yritän kiivetä takaisin mutta maa on jo nielaissut minut. Pakkaan repun, itken vähän. Muistutan itselleni: Elisa, ole rohkea. Ei se maailma tähän lopu vaikka siltä nyt näyttääkin. Tarkistan että lapsen huone on siisti, halaan häntä mielessäni. Vahvuutta pojalle. Muista että minä rakastin sinua ihan joka sekunti. Kaiken pitää olla normaalisti vaikka en ole täällä. Poika ei saa kärsiä tästä, eikä kärsi. Ainoa toiveeni, joka tosin myöhemmin rikottiin.
Suljen oven perässäni ja samalla kun se kolahtaa jotain minussa kuolee. Lähden nopeasti, ihanaa raikasta ilmaa, pois tästä homepainajaisesta edes hetkeksi, joka ilmeisesti on vain minun päässäni. Kävelen juna-asemalle ja näen pojan metsäpolulla pyöräilemässä ja huutamassa iloisesti minua. Hänen kasvoillaan on viaton mitään tietämätön ilme. Anteeksi että rikoin perheesi, anteeksi että rikoin isäsi. Anteeksi etten pystynyt antamaan sinulle mitä halusin ja mitä toivoin ja mitä olisit ansainnut. Elämä päätti toisin. Minä rakastin sinua niin kuin äiti lastaan rakastaa ja sinä tiedät sen kyllä, ja toivottavasti aina.
Laiturialueella junan odottaminen ahdistaa. Kuulutetaan: varokaa ohittavaa junaa. Olisi niin helppoa kävellä pari metriä väärään suuntaan. Mutta se veisi kaiken hyvänkin. Tyhmä. Tyhmiä ajatuksia taas. Tulisipa juna äkkiä eikä paniikkia. Tule, tule... Vihdoin pääsen sisään ovista ja istumaan, näyttelemään taas normaalia. Uppoutumaan junan penkkiin vailla suuntaa. En tiedä minne menen eikä sillä ole väliä. Menen ystävälle, juomme drinkit uuden elämän kunniaksi. En tiedä että hänetkin menettäisin muutaman kuukauden päästä. Nukahdan säryissä ohuelle patjalle. Aamulla minulle soitetaan että minut on valittu hakemaani työpaikkaan. En siis lähdekään Englantiin. Se olisi ollut pakenemista. Samana iltana käyn katsomassa yksiötä johon muutan pian. En tiedä että oireena pian pahenevat ja että siitä alkaa armoton taistelu terveyden ja kipujen kanssa, joka ikinen päivä. Onneksi en tiennyt, en olisi uskaltanut katsoa. Mutta nyt minä uskallan, nähdä itseni terveenä taas vaikka se vaatisi mahdottomuuksia. Muuta en toivo, edes rakkautta. Terveys on minulle sitä. Ilman terveyttä sydän on rikki, yksinäisiä polttavia kyyneleitä, jäytävää ja syvää kipua. Rikkonaisia öitä, hengittelyä että pysyisi elossa vielä seuraavankin päivän.
