Syksyllä olin pisteessä, jossa voin niin huonosti ettei enää ollut millään tavalla järkevää eikä terveellistä jatkaa perheenä. Aavistin ettei tilanteeni heti muutu, mutta en arvannut sen menevän vielä pahemmaksi. Kun marraskuussa aloitin työt CP-liitossa olin helpottunut, edes yhdessä asiassa pääsen eteenpäin. Vaikka perheen hajoaminen sattui ja sattuu yhä koin että teen taas itselleni tärkeitä asioita. Samalla minulla oli kuitenkin äärettömän rankkaa, muutin omaan kotiin kaksi päivää ennen töiden alkua. Kuten osa teistä on varmasti Tukilinjan kesken jääneestä blogista lukenut todettiin meidän uudessa yhteisessä kodissa sisäilmaongelma ja minä jouduin voimakkaasti oireilevana muuttamaan välittömästi pois. Edelleenkään minulla ei ole mukana kuin yhdet kengät ja takki, vähän vaatteita ja astioita. Minun herkkyyttäni ajateltaessa olisi varmaan kuitenkin ollut parasta lähteä alasti.
No, kun ei sekään riittänyt oireiluni jatkui myös seuraavassa asunnossa, ja sitä seuraavassa. Voimakkain niistä on päänsäryn lisäksi silmien kipu ja ärsytys. Silmät ovat kuivuneet niin, etteivät ne tuota kunnolla omaa kyynelnestettä ja silmätippojen tuoma kosteus haihtuu noin minuutissa. Kipeää käy koko ajan. Ja koska oireistossani on mukana laaja-alaiset jatkuvat lihas- ja nivelkivut tutkittiin hiljattain myös reumaa ja kilpirauhassairauksia. Reumaa ei ainakaan toistaiseksi löydetty - onneksi, mutta piilevä kilpirauhasen vajaatoiminta jäi haaviin. Kilpirauhasen ultraäänestä kävi ilmi, että kilpirauhanen on pienikokoinen eikä siis tuota tarpeeksi kilpirauhashormonia. Olen koelääkityksellä, joka nyt vajaa viikko sitten tuplattiin ja se tärkein - tarkalla ruokavaliolla (Tyttöjenillan tuplajuusto-ateria armahtaen)
Pahin uupumus alkaa helpottaa, mutta pakko se on myöntää: masennus josta jo luulin päässeeni on taas mukana. Se ei ole ihme kun näitä kaikkia vaivoja ja muutoksia ajattelee. Kenenkään terveys ja psyyke ei kestä loputonta kipua ja surua. Se mikä nyt on kuitenkin eri tavalla ja miksi läheisimpieni ei kannata olla huolissaan on että tällä kolmannella kerralla olin oikeaan aikaan liikkeellä avun hakemisessa. Lääkkeet on olleet kaapissa jo syksystä asti mutta sinnittelin tähän asti ilman niitä. Ja hei, Tommi Marjasen esimerkkiä noudattaen, kerro kaikille! Molemmat aikaisemmat masennukseni ovat alkaneet kriisiytyneen elämäntilanteen seurauksena, kuten nyt tämänkin kertainen alkoi. Nyt mukana on vain roppakaupalla fyysistä pahoinvointia. On ilmiselvää että kohdallani tarvitaan nyt monenlaista tukea ja hoitokeinoja. Kivut on saatava edes jotenkin takaisin omaan hallintaani ja minimoitava mahdollinen lisäaltistuminen sisäilmaongelmille ja kemikaaleille. Ne kun ovat varmasti olleet osatekijänä tässä sopassa.
Siinä se tulikin: Muutin taas. Itse en edes jaksa enää nauraa asialle. Sanon tämän vain kerran, en muuttele huvikseni. Jokainen meistä tarvitsee pysyvän, turvallisen kodin ja minä olen hyvä esimerkki homepakolaisen kodinetsintä-vaikeuksista, minä kun en pärjännyt edes ihan uudessa talossa vaan silmät kuivuivat pysyvästi päähäni. Hädän keskellä harkitsin hetkellisesti jopa Espanjan vuoristoon lähtemistä. Ehkä joku päivä! Saatan pyrkiä tässä keväällä pariinkin maisteriohjelmaan, mutta ensin käytävä haistelemassa kyseisen yliopiston kunto. Tätä on sisäilmasairaan elämä.
Juuri nyt, vaikka vielä oireita on kovasti jäljellä, koen olevani turvassa ja se on erään hienon perheen ansiota. Voin kertoa, että tämä asuntotarjous tuli minulle sen jälkeen kun olin yöllä itkenyt ja rukoillut kylppärini lattialla. Kävin haistelemassa ja sain oleilla talossa putkeen 16 tuntia - hyviä ihmisiä on vielä todellakin olemassa. Mikä parasta jaamme yhden perheenjäsenen kanssa saman herkitymisen! En odota oireiden osalta ihmettä, vaan hidasta toipumista. En tiedä mihin suuntaan elämäni on lähdössä, koska joudun tällä hetkellä miettimään kaiken vointini kannalta. Olen tosi heikkona, mutta uskon että lopulta minulle annetaan vain se mitä jaksan kantaa. Hirveästi on annetukin, mutta onneksi suurin osa niistä on jo käyty läpi. Jos se tarkoittaa fyysistä kärsimystä ja sitä kautta terveyden vaalimista, niin teen kaikkeni löytääkseni taas monta vuotta sitten kadotetun tasapainon. Elin tosi pitkään kuuntelematta kehoani kunnolla ja nyt se huutaa täysillä huomiota kipujen ja muiden oireiden muodossa.
Ensimmäiset puolitoista vuotta yritin unohtaa päänsäryn ja "paeta" työhön ja opiskeluun. Kuukausi kuukaudelta jouduin kuitenkin hyväksymään että päänsärky on nyt arjessa läsnä pysyvästi. Välillä tuntui että muu perhe hyväksyi sen minua paremmin, kaikesta selvittiin. Lopulta mukaan liittyi fibromyalgia-tyyppiset koko kehon kivut ja nyt viimeisenä tämä yhtäjaksoinen silmäkipu.
Välillä väsyn ja mietin miksi, ja milloin tämä loppuu, miksen vain voi elää normaalia elämää? No, mun elämä nyt vaan ei ole yhtään normaalia. "26-vuotias ja noin sairas" totesi joku. Pointti on siinä että en ole niin sairas vaan tunnen itseni sairaaksi. En voi siis enää paeta, seinä tuli vastaan jo.
Huomaan että läheiseni ovat myös väsyneet ja ehkä siksi blogi on nyt oikeampi paikka purkaa tätä tilannetta.
Saa tuijottaa siis jatkaa siitä mihin jäi, sinkkunaisen näkökulmasta elämää ja perheasioita käsittelevänä blogina. Mielellään myös jakaisin taas teidän muiden tarinoita erityisistä perheistänne pitkästä aikaa.
-Elisa
