Ei kaikki aina mee niinku kelaa...

Olen kirjoittanut tänne blogin puolelle viimeksi lokakuun lopussa. Olen miettinyt mitä ja miten sanoisin, vältellytkin ja ajatellut ettei tarvitse sanoa mitään. Englanti avasi silmäni ja tein ratkaisun, joillaista en olisi ikinä uskonut uskaltavani tehdä.

Erosin.

Silmäsi kun kerroin että lähden
täynnä kyyneleitä
miehet eivät itke
mutta nyt sinä itket takiani

En minä tarkoittanut sitä niin
en halunnut satuttaa
joskus kuitenkin
on pakko uskaltaa
lähteä ja jättää
jotta voi taas löytää

Kun näet minut, älä itke
hymyile ja muista mitä meillä oli
sillä sitä ei aika poista
ja se oli totta

Pahinta on tulla jätetyksi. Vielä pahempaa on jättää. Rakkaudessa ei ole järkeä, laulaahan YUP:kin että Rakkaus on pesti hulluuteen. Sitähän se on, ja silti janoamme sitä. Pikaromanssi vie järjen, parisuhde suhteellisuudentajun. Kun rakkaussuhde päättyy, saattaa ihminen olla pitkään tuuliajolla. Minusta tuntuu että minä olen juurtunut maahan. Jouduin tekemään ikävästi oman terveyteni takia ja se toki sattuu, mutta mikään ei koskaan ole yksinkertaista. Ei se, että valitsee olla yksin tai sitten jonkun kanssa. Elämä heittää eteen arvaamattomia tilanteita, yllätyksiä, ja tämä oli yksi niistä.

En itkenyt kun lähdin. Itkin vasta kun lääkäri kysyi raskaustoiveistani. Itkin kun neuvottelin lääkärin kanssa ehkäisystä. Ei tullut minulle perhettä. Se oli harhaa, illuusio, taitava kulissi josta minä haaveilin. On ollut vaikea itkeä asiaa, josta on pääosin ollut hyvillä mielin ja helpottunut. Välillä kuitenkin suru pyyhkäisee yli ohimenevän muiston tai kappaleen muodossa. Kun vielä kesällä asiat oli ihan hyvin. Sitten hitaasti ja samalla nopeasti jokin muuttui. Kai yritin liikaa. Ehkä suhteeni ovat olleet liikaa yrittämistä. Kaikki tarvitsevat rakkautta, ilman sitä ei ole elämää. Sitä on kuitenkin niin monta erilaista muotoa. Tämä muoto ei ollut minun.

En tiedä mitä ihmiset haluavat, ehkä eivät mitään. Tietämistä tärkeämpää on ymmärtää. Minä ymmärrän itseäni mutta en ota selvää muista.

Minun jouluni on tänä vuonna aivan erilainen kuin etukäteen kuvittelen. Se on samaan aikaan niin surullinen ja niin vapauttava.

Näin kirjoitin Tukilinjan blogiini, jota pidän nyt joulu-tammikuussa. Tuntuu katkeransuloiselta kirjoittaa erosta kun juuri kesällä mietin miten kaikki bloggaajat eroavat. Nyt minäkin. Ja siinä minua lohduttaa ainoastaan että en ollut onnellinen. Kärsimme molemmat eikä toinen kestänyt minua kiusaavia sairauksia. Minä en jaksanut tarpoa kaksin mutta yksin. En jaksanut pitää yllä yksin kulissia ja haaveilla asioista mitä en tule tämän ihmisen kanssa koskaan saamaan. En ole itkenyt hirveästi, hyvin vähän ja sekin on ollut ikävää lasta kohtaan. Kyllä, hän oli minunkin lapseni ja hän on aina sydämessäni minne menenkin. Toivottavasti saan suojella häntä kaikelta maailman julmuudelta jatkossakin. 

Vaikka tämä mielenkiintoinen uusperkuvioni nyt romahtikin niin blogi ei pääty. Minulla on vielä paljon sanottavaa liittyen vammaisen oikeudesta omaan perheeseen, enkä tule koskaan luopumaan unelmistani.

Hyvää joulua.