Hurmuripoika lehtikuvauksissa

Kävimme kesäkuussa Kaksplussan muotikuvauksissa Pasilassa. Avustajani haki pojan tarhasta ja minä hurautin suoraan töistä taksilla studiolle. Meidän kuvausaika osui iltapäivälle töiden jälkeen ja pitkän päiväkotipäivän jälkeen ilmassa oli hiukkasen levottomuutta. Poika seurasi herkeämättä minun hiusten ja meikinlaittoa ja vaatteidenvaihto kävi hujauksessa. Olin pyytänyt sellaiset vaatteet, joissa on mukava istua tuolissa tai seistä, mikä nyt parhaalta tuntuu. Kuvaustilanteeseen päätimme kuitenkin ottaa pyörätuolin mukaan. Kuvien ottamiseen meni valehtelematta alle viisi minuuttia ja ehkä muutama räpsäys, kiitos tuon pienen luonnonlahjakkuuden. Tämä kuva on ainoa, jossa pojan kasvot näkyy kokonaan. Jatkossa pidämme yhä silmät peitossa lapsen parhaaksi.
 

Kumpi se onkaan meistä enemmän malliainesta? <3

Kuva: Sampo Korhonen/Otavamedia


-Elisa

Mihin mummot loppuu?

Tätä kysyi poika yksi päivä eskarista päästyään. Mielenkiintoinen kysymys, koska kaikilla meillä, mummoillakin on äiti. Esikoulua on nyt takana puolitoista viikkoa.  Näin kirjoitin päivää ennen eskarin alkua:

" Huomenna se eskari alkaa, jota on odotettu keväästä asti. Poika on innoissan, me vähän kauhuissamme. Milloin meidän pienestä terminaattorista kasvoi noin iso? Ja kuinka hän voi samalla olla vielä niin pieni. Viime viikolla irtosi eka maitohammas. Ison pojan mittari. Voi sitä intoa, minä olen niin iso että multa irtoo hampaita! Tuleehan se hammaskeiju? Mä en uskalla nukkua, mua pelottaa hammaskeiju! Toisaalta tunnelmat on helpottuneet pitkän kesän jälkeen, kun päästään taas arkeen kiinni."

Pojan päivät ovat olleet vielä toistaiseksi lyhyitä ja se on näkynyt todella positiivisesti kaikessa. Hän kertoo ylpeänä kaikille kuinka hän on jo niin iso että on eskarissa. Hän on myös paljon iloisempi ja rauhallisempi kun päivät alkavat inhimilliseen aikaan eivätkä viideltä. Meillä on ollut paljon kiireetöntä aikaa, kun minä etsin töitä ja miehellä on vielä hetki lomaa ennen viimeisen lukukauden alkua.Meillä on ollut paljon kiireetöntä aikaa ja olemme hyödyntäneet sen Lintsi, Korkesaari ja uimaranta-reissuihin. Toki ilmatkin ovat olleet nyt mitä mahtavimmat täällä Etelä-Suomessa.

On ihanaa nähdä miten paljon poika nauttii tästä vaiheesta. Oikeastaan olen vasta nyt tajunnut miten kovassa stressissä pienet lapset ovat arjen pyörteissä. Aamu alkaa todella aikaisin, mennään ennen aamupalaa päiväkotiin, siellä päiväohjelma vie paljon energiaa ja on ikävä äitiä, sitten kaupan kautta kotiin tekemään ruokaa ja toipumaan päivästä tai ulkoilemaan ja harrastuksiin. Tämä toistettuna viisi kertaa. Huh. Siksi sis tämä meidän kiireetön alkusyksy on ihanaa aikaa. Usein itsekin sorrun kiirehtimiseen ja sitten tärkeinä hetkinä en pystykään olemaan täysin läsnä. Mutta en halua sellaista enää. Minun ei tarvitse kiirehtiä elämääni, vaikka se välillä kiireistä onkin. Ainakin voin omalla asennoitumisellani vaikuttaa viekö arki minua vai minä sitä. Tärkeintä on oppia tasapaino ja koen että nyt 26-vuotiaana olen vähitellen sitä oppimassa.

Toki täytyy muistaa että minun päävastuullani ei ole lapsen hoito vaan arjen muut asiat, asiointi ja ruoanlaitto ja arjen muu suunnittelu. Olen kesän aikana hakenut pojan päiväkodista tasan kerran kun menimme Kaksplussan muotikuvauksiin kesäkuussa.
 Seuraavassa postauksessa näytän teille meistä otetun ihanan kuvan, joka on meille tosi tärkeä muisto :)

Oikein rentouttavaa viikonloppua ja tsemppiä kaikille taas arjessa rämpiessä.

Elisa

Unelmana erilaisuus

kuva: google

"Sä oot ainoa äiti jolla on kävelykepit", totesi poika minulle muutama päivä sitten. Kerroin että tunnen monta muutakin apuvälinein liikkuvaa äitiä. Olen pohtinut paljon viime aikoina erilaisuutta lapsen näkökulmasta ja kuinka siitä tulisi lapselle kertoa. Vanhempina yksi tärkeimmistä tehtävistämme on opastaa lasta kohtaamaan ja ymmärtämään erilaisuutta niin, että se on lapsen elämässä voimavara. Nimetään tätä nyt vaikka erilaisuuskasvatukseksi.

Kuin Immos-kohun saattelemana lapsi puhui yksi päivä ruokapöydässä eri värisistä lapsista ja mietti minkä värinen hän itse on. Kerroin kuinka maailmassa on paljon muutakin erilaista kuin ihonväri tai kansallisuus. Kerroin filosofiseen tyyliin kuinka jokainen meistä on erilainen, kukaan toinen liikuntavammainen ei kävele täysin samalla tavalla kuin minä, vaikka poika usein sanookin nähdessään jonkun toisen kepeillä liikkuvan: ”Tuolla on Elisa”.

Muutama viikko sitten eräässä sosiaalisen median vanhempien ryhmässä oli mielenkiintoinen keskustelu erilaisuuden kohtaamisesta. Aloittaja oli nähnyt kaupassa kuinka äiti kutsui rollaattorilla liikkuvaa asiakasta ”ravuksi” lapselleen. ”Päästetään rapu menemään meidän ohi.” Luit ihan oikein. Jos olisin itse ollut paikalla, olisin heti epäillyt korvieni toimivuutta. Mutta näin todella tapahtui ja tästä kehkeytyi hyvä keskustelu. Ihmiset kertoivat kuinka he opettavat lapsiaan kohtaamaan erilaisuutta. Jonkun lapsi oli niin tottunut eri tavalla liikkuviin ihmisiin että huudahti pyörätuolin nähdessään ”Äiti kato miten hienot renkaat!”. Monet kertoivat vastaavansa lapsen kysymyksiin rehellisesti ja suoraan. Kuitenkin tästä rapuepisodista tulee pakostikin mieleen ettei asioista uskalleta puhua oikeilla nimillä ja ehkä arastellaan, jopa pelätäänkin. Tämä on turhaa. Jos jalka on kipeä niin se todellakin on kipeä ja siitä voi puhua. Minua ei ole ikinä nimitelty muussa kuin koulukiusaamistarkoituksessa ja nimittelyähän tuo ravuksi kutsuminenkin on. Kävelen hassun näköisesti ja toivon että lapsille kerrotaan asiasta totuuden mukaisesti, ei kierrellen ja kaarrellen vaan esimerkiksi: ”Kaikilla ei ole terveitä jalkoja.” Saa tuijottaa, saa ja pitää kysyä, koska sen avulla lapset ymmärtävät että me todellakin olemme kaikki ainutlaatuisia ja erilaisia.

kuva: google

Meidän on kannustettava lapsiamme kohtaamaan muuttuva maailma ja se, kuinka lapsi kohtaa erilaisuuden lähtee meistä vanhemmista. Me voimme vaikuttaa, ainakin yrittää, siihen hyväksyykö lapsi leikkiin somalin, sokean tai huonosti kävelevän lapsen. Jos minä olisin saanut 12 viikkoa lisää aikaa kasvaa kohdussa, ehkä minäkin kävelisin kevein askelin. Mutta näin tapahtui ja näin on hyvä. Fysioterapeuttini joskus kertoi, kuinka vammaisia on olemassa siksi, että muiden silmät avautuisivat. Sitä varten kai tämä blogikin on perustettu, silmiä avaavaksi.

Kuinka me sitten olemme kasvattaneet lastamme erilaisuuteen? Meillä se tulee osittain luonnollisesti oman vammani myötä, mutta kyllä poika silti saattaa tuijottaa ihmisiä, enkä minä kiellä koska olen itse aina kokenut ikävänä kun vanhemmat kieltävät lapsiaan tuijottamasta minua ja kävelevät nolostuneina ohi. Minä kun mielelläni kertoisin miksi minulla on nämä kepit. Se ei ole salaisuus.

Olen mielettömän onnellinen poikamme terveistä jaloista. Sanon hänelle kuinka on hienoa, että sinä voit skeitata, juosta ja pyöräillä. Minä tulen perässä, jalat laahaten tai apupyörillä, mutta tulen kuitenkin.

-Elisa