Uusper(s)heilyä, kun biologinen vanhempi on vammainen

Uusper(s)heilyä, kun biologinen vanhempi on vammainen
 

Tässä blogissa on ansioituneita tekstejä siitä, mitä on elämä vammaisena, ei- biologisena uusperheen vanhempana. Itsellä löytyy osin sama, osin eri näkökulma uusperheeseen: Olen meidän uusperheen biologinen vanhempi.

Koskaan uusperheen luominen ei ole helppoa, mutta ajattelen, että  se voi olla erityisen haastavaa silloin kun toisella aikuisella on jokin toimintarajoite. Etenkin, kun biologisella vanhemmalla on tämä rajoite, voi olla että ollaan isojen kysymysten edessä. Tuleeko uudesta aikuisesta vanhempi ”pakosta”, koska toisella on rajoite?

Vastaus tähän on EI tule. Ajattelen, että se on jokaisen aikuisen vastuulla keskustella siitä, minkälaisen perhe-elämän haluaa. Tämä koskee myös sitä, missä määrin haluaa esimerkiksi ottaa vastuuta puolisonsa lapsista. Meillä on pyritty keskustelemaan alusta lähtien siitä, mikä miesystäväni rooli on lapsen elämässä. Olen yrittänyt lähteä siitä, että hän saa roolin itse määritellä ja myös se, miten lapsi hänet kokee, määrää roolin muodostumista. Ja vaikka minulla vamma onkin, ei se tarkoita sitä, että ulkoistaisin vanhemmuuteni heti muualle kun tilaisuus tulee.

Olemme tulleet tässä tähän astisen matkan aikana seuraavaan tulokseen: Molemmilla aikuisilla on vastuu ja velvollisuuskin luoda säännöt, miten meillä on kaikkien hyvä elää ja etenkin, miten lapsen olisi meillä hyvä ja turvallista olla. Olemme siis päätyneet joustamaan puolin ja toisin ja ottaneet käyttöön yhdessä sovittuja asioita, joissa on osia meidän kummankin tavasta olla ja elää. Hyvä esimerkki on se, että meillä velvoitetaan myös lapsi siivoamaan omat jälkensä. Välillä aikuisen avustuksella, välillä itse. Itse olisin suurpiirteisempi, kuin miesystävä, joten joustan hänen suuntaansa. Vastaavasti muissa asioissa hän joustaa minun suuntaani. 

Ja aina olen minä kuitenkin se, joka oman lapseni tuntien voin sanoa, että jokin ei nyt vaan vielä leikki-ikäiseltä onnistu, koetetaan myöhemmin. Ja mitä tulee elämäämme muuten, olemme tilanteessa, jossa voin myös miesystävältä pyytää apua tarpeen mukaan lapsenkin hoidossa. Ja välillä mies ja lapsi tekevät keskenään oma-aloitteisesti esimerkiksi ulkoilua, ennen kuin olen edes ehtinyt pyytää. Myös lapseni osaa ottaa jo ilon irti toisesta aikuisesta talossa. Jos äiti ei johonkin tiedä vastausta, on lapsi varma, että kyllä toinen aikuinen sitten tietää.

Miten sitten autan omaa vanhemmuuttani ja sen käytännön toteuttamista ylipäätään? Minulla on oman arjen tukena henkilökohtainen avustaja. Tällä hetkellä käytän avustajaa pari kertaa viikossa siihen, että lähden lapsen kanssa esimerkiksi leikkipuistoon. Leikkipuisto on pyörätuolinkäyttäjälle haastava ympäristö jo ensinnäkin turvasoran vuoksi. Lisäksi on hyvä, että leikki-ikäisen leikki turvataan ylimääräisillä käsillä ja jaloilla. Tällaisen toiminnan lisäksi avustajani auttaa minua myös kodinhoidossa tarpeen mukaan. Osan ulkoiluista ja kodinhoidoista teen itse, sen mukaan, mikä milloinkin on järkevää.

Myös se, että lapsi on oppinut ettei äidin kanssa kuulukaan tehdä kaikkea, on osa elämää. Lapsella on muita ihmisiä ympärillään, joiden kanssa saa tehdä asioita joihin äiti ei rajoitteen takia pysty.  Toisaalta taas, meillä puuhataan paljon sellaista, joka ei ole lapseni toiselle biovanhemmalle luontevaa, ja siksi jää siellä tekemättä. Ja toki on olemassa myös asioita, joista minä en ole kiinnostunut ja ne jäävät lapsen muiden läheisten kanssa tehtäväksi.

Kaiken tämän lopputulemana voisi todeta, että ei se perhe-elämä vammaisenakaan poikkea kovinkaan paljon formaattiperheen elämästä. Ei edes tilanteissa, joissa kyseessä on uusperhe.

-Tiia