Tällä viikolla melkoisen vammattomien ja vammaisten nokkapokan aiheutti erään katsojan julkinen Facebook-kommentti Ylellä esitetystä "Dokumenttiprojekti: Helsinki Outsiders"- ohjelmasta.
Hieman alle tunnin pituista lämminhenkistä mutta realistista dokumenttia kuvattiin Yle Areenassa näin:
"Rakkaus löytyi vaikeasti vammautuneiden yhteisen harrastuksen, sähköpyörätuolisalibandyn, parista."
Yksityishenkilön Facebook:iin kirjoittama julkinen postaus aiheutti ärsyyntymisen ja hämmennyksen lisäksi myös naurunpyrskähdyksiä jopa Kynnyksen, kansallisen vammaisten ihmisoikeusjärjestön, väessä. En lähde julkaisemaan kommenttia suojellakseni kyseisen henkilön identiteettiä, mutta tiivistettynä hän koki että vammaisilla on kaikki paremmin kuin terveillä työtä tekevillä ihmisillä ja vammaiset elävät hulppeasti köyhien kansalaisten rahoilla, ajavat taksilla, istuvat hienoissa pyörätuoleissa ja jopa harrastavat. Vammaisten tulisi tyytyä samaan kuin muidenkin.
Tähän asti en kauheasti vielä korvaani lotkauttanut mutta siinä vaiheessa kun kirjoittaja kyseenalaisti vammaisten oikeuden "tehdä vielä lapsia, jotka meidän verorahoilla hoidetaan", aloin minäkin nähdä punaista.
Toki ajattelen ettei kirjoittaja ole kyennyt asettumaan vammaisten - ja pitkäaikaissairaiden ihmisten asemaan ja ettei näistä nyt kannata itseensä ottaa, mutta huomasin etten useidenkaan päivien jälkeen pystynyt poistamaan sen nostattamaa apeutta mielestäni. Se oli melkeinpä ihmisoikeusloukkaus, sananvapaudesta huolimatta.
Katsoin dokumentin kotona työviikon päätteeksi yhdessä pojan kanssa, joka aloitti samoin tein tutun 4-vuotiaan kyselytulvan. Silti halusin hänen jatkavan vain katsomista kanssani koska haluan että hän näkee muitakin vammaisia henkilöitä kuin minut. Dokumentti oli todella hyvin toteutettu ja antoi realistisen kaunistelemattoman kuvan vammaisten arjesta ja ennen kaikkea mahtavasta harrastuksesta. Minäkin olen käynyt kokeilemassa sähkärisalibandya ja se oli siistiä kunnes lopuksi törmäsin yhteen joukkueen jäseneen (sori vieläkin!) Olen miettinyt että pitäisi vaan mennä rohkeasti uudestaan mukaan.
Kaikkein tärkeintä minulle henkilökohtaisesti oli nähdä ja kuulla lisää tutun pariskunnan matkasta kohti unelmaansa eli perhettä. Miten inhimillinen tämä haave meissä on. Miksi se olisi vain terveiden ihmisten etuoikeus? Vammaisillakin ihmisillä on ihmisoikeudet, ei vielä valitettavasti kaikissa maissa mutta Suomessa nyt ainakin. Kyseinen facebook-postaus teki minut surulliseksi, koska se kuvastaa tämän päivän asenteita, sitä että meillä yhä syrjitään vammaisia. Niin tavallisten ihmisten kuin ammattihenkilöstönkin epäilevän suhtautumisen vammaisten perhesuunnitteluun on muututtava. Omalta osaltani aion laittaa tikkuni ristiin sillä minun lisääntymishaaveitani ei kukaan tietämätön ihminen murskaa. Tahdon myös parhaani mukaan pitää niiden ihmisten puolta jotka joutuvat taistelemaan byrokraattisia tuulimyllyjä vastaan toteuttaaksensa unelmansa omasta perheestä.
Perhe-elämä voi olla ja onkin meille vammaisille välillä haasteellista, mutta niin se on kaikille muillekin perheellisille. Meidän täytyy miettiä miten pärjäämme terveydellisesti läpi raskauden ja synnytyksen ja pikkulapsiajan. Meidän täytyy luopua omasta henkilökohtaisesta ajasta sillä jatkossa siihen kuuluu vauvan lisäksi myös avustaja, ehkä aamusta iltaan. Miten moni meistä toivoisikaan pystyvänsä tähän kaikkeen ihan itse. Ettei tarvitsi kuormittaa yhteiskuntaa ja kuluttaa niitä verorahoja. Ylläri pylläri, me vammaiset maksamme veroja myös.
Siksi meilläkin tulee olla oikeus sikiintyä vapaasti ja täyttää Suomi tulevaisuuden toivoilla, vammaisilla tai terveillä lapsukaisilla. Meilläkin tulee olla oikeus lapsettomuushoitoihin ja adoptioon.
Niin kauan kun kaikilla ei ole oikeutta perheeseen on meillä eriarvoinen Suomi.
Kaikki pilkkuni ovat siirrettävissä, mikään ei ole mahdotonta maailmassani
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti