Muutaman päivän mietittyäni päätin hakea “luvan” aborttiin. Lääkäri kysyi, olenko varma asiastani ja sanoin olevani, en varmasti pärjäisi pienen lapsen kanssa. Kuitenkin kävi niin, että unohdin paperit lääkäriin. Ehkä alitajuntani yritti kertoa minulle, että tekemäni ratkaisu olikin väärä? Lopulta päätin, etten tekisi aborttia. Mikä minä olen päättämään sellaisesta asiasta? Lapsi saisi syntyä, jos niin haluaisi.
Äitini oli järkyttynyt kun kerroin hänelle maaliskuussa ensimmäisen ultran jälkeen että olen raskaana. Kaipa sen ymmärtää, ei hänkään ollut varmasti suunnitellut sitä minun elämääni, varsinkaan kun en elänyt parisuhteessa. Lapsen isäkään ei ollut innoissaan asiasta. Päätin sitten, että en kaipaa enää useampaa riippakiveä niskaani, joten sanoin miehelle ettei hänellä ole pelkoa siitä, että pakottaisin hänet mukaan. Kasvattaisin lapseni yksin.
Vanhempani halusivat vielä varmistua, että kehoni kestäisi raskauden, ennen kuin “saisin olla rauhassa raskaana” joten matkustin Tampereelle tapaamaan vanhaa kirurgiani, joka oli leikannut skolioosini onnistuneesti vuonna 1997. Hänen suosiollisella luvallaan jatkoin siis raskautta. Raskausaika sujui verraten hyvin, en koskaan voinut pahoin vaikka olin kuullut että se on kovin yleistä.
Pelkoja minulla oli paljon: mitäs jos en olekaan hyvä äiti?
Mitäs jos kehoni ei kuitenkaan jaksa tätä?
Miten selviän yksinhuoltajana lapsen kanssa?
Ensimmäisellä neuvolakäynnilläni oli oikein mukava neuvolan täti, joka oli kuullut MMC:stä jo aiemmin, ei tosin MMC-vammaisista äideistä. Toisella kerralla hän oli sairaana, ja sain sijaisen. Siitähän se “hauskuus” alkoi. Sijainen ei uskaltanut sanoa kuin päivää, ja alkoi sitten voivotella että “olenkos nyt ihan varma asiastani”. Sanoin olevani. Sijainen oli aivan järkyttynyt päätöksestäni, eikä tiennyt mitä tehdä, mihin kokeisiin minut määrätä tai muuta. Sokerirasitustestinkin hän määräsi minulle kuukausia aiemmin.
Neuvolan lääkäri sattui olemaan sama joka oli aiemmin kirjoittanut minulle aborttipaperit, ja sanoi olevansa iloinen että päätinkin toisin. Hän lähetti minut Naistenklinikalle, jossa päädyin perinnöllisyysklinikalle. Siellä minulle paasattiin foolihapon käytöstä, ja tajuanko sen kuinka suuri vaara minun on saada MMC-vammainen lapsi, miksen ole syönyt foolihappoa niin kuin pitää? Vastasin että jos on tullut raskaaksi vahingossa, ei voi aloittaa foonihappoa, ja vaikka lapsi olisikin vammainen, olisi se yhtä rakas minulle. Järkyttävää heistä taisi olla se, etten ollut huolissani olisiko lapsi vammainen vai ei.
Miksi olisin huolehtinut?
Hyvinhän olin itsekin pärjännyt elämässä, miksei siis lapsikin?
Lapseni on nyt 4 vuotta vanha. Olen saanut paljon tukea vanhemmiltani, siskoltani ja jopa yhteiskunnalta. Meillä on henkilökohtainen avustaja 16h päivässä, joka hoitaa ikään kuin toisen vanhemman virkaa ja hoitaa portaissa kiipeilyt ym. mihin itse en pyörätuolista käsin pysty. Elämämme on mallillaan, juuri niin kuin pitääkin.
-Petra
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti