Hei!
Löydät blogin nyt myös Facebookista nimellä Saa tuijottaa-blogi.
Lähdimme tänään aikaisin pojan 4 ja 5- vuotis neuvolaan muutaman kilometrin päähän. Ystävällinen bussikuski odotti kun hulluna juosta köpöttelin poikien perässä. Yleensä joudun lähtemään 5-10 minuuttia ennen heitä ovesta vaikka menisimmekin samaa matkaa. Muuten emme ehdi julkisten kyytiin. Taksista myöhästyn yleensä aina hankalat viisi minuuttia ja on kertoja kun taksi on lähtenyt ilman minua.
Uusi neuvola oli ihana ja etenkin neuvolan täti. Poika oli kerännyt yhdessätoista kuukaudessa pituutta huimat 9 senttiä, viimeksi mittasimme hänet kotona joulun aikaan 98 cm. Painoakin oli tullut kesästä pari kiloa. Poika on hoikka ja pienikokoinen niinkuin isänsäkin on. Tällä hetkellä kasvu on todella tasaista vaikka me välillä olemme luulleet ettei poika kasva, ihan turha pelko. Ronkelin kauden jälkeen on ruoka alkanut maistua niin että välillä on syötävä kolme kertaa iltapalaa :)
Pojalla on erittäin tarkka näkö ja kuulo ja hän on motorisesti todella taitava. Olen todella iloinen että vaikka tarkastus kesti yli tunnin, niin poika jaksoi keskittyä hyvin lähes loppuun asti. Ainoastaan juuri ennen lähtöä tuli pieni turhautuminen ja sekin hävisi kun nautimme pienet leikki-lähtökahvit aulassa.
Minulle oli tärkeää olla neuvolassa mukana, koska jaamme nyt kokonaan arjen yhdessä ja haluan olla ajan tasalla lapsen kehityksestä. Jälleen kerran minua luultiin äidiksi ja jopa päiväkodin tietokoneohjelma laittaa naisen automaattisesti lapsen huoltajaksi. Poika kyllä aina ilmoittaa halutessaan että: "Ei se ole mun äiti", mutta myös äidittelee usein. Minua se ei haittaa koska olisin mielellään äiti vaikka kaikille maailman lapsille! Tänään päivääni ihastutti vielä lisää fysioterapiassa tuttavan 10-kuukautinen tyttövauva, hän oli niin aurinkoinen suloisuus.
Aion palkita pojan tänään illalla jotenkin hienosti menneestä neuvolasta, luukutetaan vaikka Robinin uuden levyn biisejä. Olen niin onnellinen että elämässäni on tämä pieni, kohta jo iso, poika <3
-Elisa
Kaikki pilkkuni ovat siirrettävissä, mikään ei ole mahdotonta maailmassani
torstai 27. marraskuuta 2014
tiistai 25. marraskuuta 2014
Vieraileva kirjoittaja: Tuula
Hei, sain ilokseni kutsun tänne ja pyynnön kirjoittaa meidän perheestä :)
Olemme lyhytkasvuinen perhe Keski-Suomesta, tarkemmin sanottuna Jyväskylästä.
Olen Tuula ja olen 38 vuotias, työkyvyttömyyseläkkeellä oleva, mieheni on Sauli 38v työssä Valmetilla, meillä on kolme murosikäistä nuorta Kimmo 16v, Karita 15v ja Amanda 13v.
Meillä on kertynyt vuosien varrella kokemusta vammaisuudesta, erilaisuudesta, tuijottamisesta, äitiydestä, ennakkoluuloista, haasteista jne.
Haluan jakaa sitä teidän kanssa, pieninä paloina noin viikottain, jos joku haluaa jotakin erikoita tietää ja kysellä olen valmis myös vastaamaan.
Aloitan tämän sillä että kerroin teille kuinka me mieheni kanssa kohtasimme.
Vuonna 1997 olimme lyhytkasvuisten nuortenaikiusten leirillä heinäkuussa, sen viikon aikana Lappeenrassa tutustuimme toisiimme ja ihastuimme jo vähän, leiri päättyi, soittelimme toisillemme päivittäin useita puheluita, tapasimme oikeastaan taas pian oli kesä oli helppo tavata toista, välimatkasta huolimatta.
Elokuu tuli kumpikin aloitti opiskelut kauppiksessa, mutta eri paikkakunnilla. Itsekseni mietin et tämä ei toimi näin, minä haluan muuttaa ja haluan muuttaa Saulin kanssa saman katon alle, joten lokakuussa muutin ensiksi hänen vanhempiensa luo jossa yhdessä etsimme asuntoa, saimme asunnon marraskuun alusta yksityiselta Järvenpäästä, opiskelut jäi minulta mut ei haitannut siinä vaiheessa ja voi sitä onnea kaksin jarkuvasti.
Sauli opiskeli päivät, minä yritin soputua uuteen ympäristöön, kaupunkiin ja ihmisiin.
Seurustelun alussa oma ja Saulin suku oli meitä vastaan et emme saisi olla yhdessä, koska kumpikin on lyhytkasvuisia et siitä ei tule kuin ongelmia, he eivät hyväksyneet meitä silloinkaan...mutta emme antaneet muiden tulla väliimme, ajattelimme että tämä suhde on meidän välinen ei muiden. Joten ei aikaakaan kuin jo joulukuussa 1997 huomasin olevani raskaana...
tuosta kerron lisää seuraavassa tekstissä.
Ihanaa että saan tänne teille jakaa menneisyyttä ja tulevaisuutta :)
lumisin terveisin Tuula
Olemme lyhytkasvuinen perhe Keski-Suomesta, tarkemmin sanottuna Jyväskylästä.
Olen Tuula ja olen 38 vuotias, työkyvyttömyyseläkkeellä oleva, mieheni on Sauli 38v työssä Valmetilla, meillä on kolme murosikäistä nuorta Kimmo 16v, Karita 15v ja Amanda 13v.
Meillä on kertynyt vuosien varrella kokemusta vammaisuudesta, erilaisuudesta, tuijottamisesta, äitiydestä, ennakkoluuloista, haasteista jne.
Haluan jakaa sitä teidän kanssa, pieninä paloina noin viikottain, jos joku haluaa jotakin erikoita tietää ja kysellä olen valmis myös vastaamaan.
Vuonna 1997 olimme lyhytkasvuisten nuortenaikiusten leirillä heinäkuussa, sen viikon aikana Lappeenrassa tutustuimme toisiimme ja ihastuimme jo vähän, leiri päättyi, soittelimme toisillemme päivittäin useita puheluita, tapasimme oikeastaan taas pian oli kesä oli helppo tavata toista, välimatkasta huolimatta.
Elokuu tuli kumpikin aloitti opiskelut kauppiksessa, mutta eri paikkakunnilla. Itsekseni mietin et tämä ei toimi näin, minä haluan muuttaa ja haluan muuttaa Saulin kanssa saman katon alle, joten lokakuussa muutin ensiksi hänen vanhempiensa luo jossa yhdessä etsimme asuntoa, saimme asunnon marraskuun alusta yksityiselta Järvenpäästä, opiskelut jäi minulta mut ei haitannut siinä vaiheessa ja voi sitä onnea kaksin jarkuvasti.
Sauli opiskeli päivät, minä yritin soputua uuteen ympäristöön, kaupunkiin ja ihmisiin.
Seurustelun alussa oma ja Saulin suku oli meitä vastaan et emme saisi olla yhdessä, koska kumpikin on lyhytkasvuisia et siitä ei tule kuin ongelmia, he eivät hyväksyneet meitä silloinkaan...mutta emme antaneet muiden tulla väliimme, ajattelimme että tämä suhde on meidän välinen ei muiden. Joten ei aikaakaan kuin jo joulukuussa 1997 huomasin olevani raskaana...
tuosta kerron lisää seuraavassa tekstissä.
Ihanaa että saan tänne teille jakaa menneisyyttä ja tulevaisuutta :)
lumisin terveisin Tuula
sunnuntai 23. marraskuuta 2014
Sunnuntai ja Verkkarimutsi -haaste
Hyvää sunnuntaita <3
Parin kantaa ottavan tekstin jälkeen ajattelin kertoa kuluneesta viikonlopustamme.
Aloitetaan asiaankuuluvasti selfiestä, sillä aion osallistua Kaksplus-blogeista bongaamaani #Verkkarimutsihaasteeseen.
Viikonloppuun kuuluvat mukavat housut, lämmin paita, harjaamaton tukka ja kasvot ala natural. (Valitettavasti joudun lisäämään kuvat tähän tekstiin jälkikäteen, koska Lumia ei suostu yhteistyöhön nyt tämän enempää.)
Kotimme vaihtui eilen kolmiosta kaksioon ja vaikka jo nyt onkin verhot ikkunassa, taulut seinällä ja vaatteet kaapissa vaatii lopullinen asettuminen vähän aikaa. Muutto oli helpoin ja stressittömin koskaan, joskin asiaan vaikuttaa sekin että olen muuttanut viimeisen kahden vuoden aikana seitsemän kertaa. Turhaa tavaraa ei siis juuri ole. Tämä on toinen yhteinen kotimme ja olemme olleet avoliitossa reilut kaksi kuukautta. Olimme juuri muuttaneet pieneen kolmioon kun saimme kuulla että meidän täytyy löytää uusi asunto, onneksi saimme sen erittäin nopeasti ja isolta vuokranantajalta. Olen asunut useammassa Saton asunnossa lapsena, mutta tämä on ensimmäinen oma Sato-vuokrakotini. Luotan että saamme asua tässä rauhassa lähivuodet.
Asunto on hintava mutta myös käytännöllinen ja erittäin hyvällä paikalla. Pääsen itsekin liikkumaan kätevämmin bussilla kuin taksilla.
Talo on vanha mutta täysin peruskorjattu. Ensimmäistä kertaa minulla on tehdastuore tiskikone ja uusi keittiö iskunvaimentimineen. Kaksio riittää meille ja vaikka me aikuiset nukummekin olohuoneessa, saimme jaettua sen oleskelu- ja lepotilaan suht järkevästi. Hankimme sermin mutta se on liian lyhyt tilanjakajaksi. Mietimme tällä hetkellä verhojen asentamista kattoon sohvan ja sängyn väliin.
Ensi viikosta on pitkästä aikaa tulossa kiireinen kun tensioniskan aiheuttama sairasloma päättyy. Ohjelmassa on työharjoittelua ja koulua kolmena iltana. Sekä kauan odottamani pojan 4-ja 5-vuotisneuvola. Menemme sinne koko perhe että muistamme puhua kaikista kahden vuoden aikaisista asioista mitä pojan kehitykseen liittyy.
Energistä alkuviikkoa :)
-Elisa
Parin kantaa ottavan tekstin jälkeen ajattelin kertoa kuluneesta viikonlopustamme.
Aloitetaan asiaankuuluvasti selfiestä, sillä aion osallistua Kaksplus-blogeista bongaamaani #Verkkarimutsihaasteeseen.
Viikonloppuun kuuluvat mukavat housut, lämmin paita, harjaamaton tukka ja kasvot ala natural. (Valitettavasti joudun lisäämään kuvat tähän tekstiin jälkikäteen, koska Lumia ei suostu yhteistyöhön nyt tämän enempää.)
Kotimme vaihtui eilen kolmiosta kaksioon ja vaikka jo nyt onkin verhot ikkunassa, taulut seinällä ja vaatteet kaapissa vaatii lopullinen asettuminen vähän aikaa. Muutto oli helpoin ja stressittömin koskaan, joskin asiaan vaikuttaa sekin että olen muuttanut viimeisen kahden vuoden aikana seitsemän kertaa. Turhaa tavaraa ei siis juuri ole. Tämä on toinen yhteinen kotimme ja olemme olleet avoliitossa reilut kaksi kuukautta. Olimme juuri muuttaneet pieneen kolmioon kun saimme kuulla että meidän täytyy löytää uusi asunto, onneksi saimme sen erittäin nopeasti ja isolta vuokranantajalta. Olen asunut useammassa Saton asunnossa lapsena, mutta tämä on ensimmäinen oma Sato-vuokrakotini. Luotan että saamme asua tässä rauhassa lähivuodet.
Asunto on hintava mutta myös käytännöllinen ja erittäin hyvällä paikalla. Pääsen itsekin liikkumaan kätevämmin bussilla kuin taksilla.
Talo on vanha mutta täysin peruskorjattu. Ensimmäistä kertaa minulla on tehdastuore tiskikone ja uusi keittiö iskunvaimentimineen. Kaksio riittää meille ja vaikka me aikuiset nukummekin olohuoneessa, saimme jaettua sen oleskelu- ja lepotilaan suht järkevästi. Hankimme sermin mutta se on liian lyhyt tilanjakajaksi. Mietimme tällä hetkellä verhojen asentamista kattoon sohvan ja sängyn väliin.
Ensi viikosta on pitkästä aikaa tulossa kiireinen kun tensioniskan aiheuttama sairasloma päättyy. Ohjelmassa on työharjoittelua ja koulua kolmena iltana. Sekä kauan odottamani pojan 4-ja 5-vuotisneuvola. Menemme sinne koko perhe että muistamme puhua kaikista kahden vuoden aikaisista asioista mitä pojan kehitykseen liittyy.
Energistä alkuviikkoa :)
-Elisa
tiistai 18. marraskuuta 2014
Kaikille ihmisoikeudet - YK:n vammaisten ihmisoikeussopimus on ratifioitava NYT!
Blogin aihe, vammaisten ihmisten oikeus omaan perheeseen, on osa vammaisten perus - ja ihmisoikeuksia ja vaikka meillä Suomi onkin vammaisten arkielämää ajatellen hyvällä mallilla on meillä yhä paljon parannettavia asioita. Yksi ja isoin näistä esteettömyyden lisäksi on YK:n vammaisten ihmisoikeussopimuksen ratifioimisen eli vahvistamisen puuttuminen.
Nyt vammaisfoorumi ry vaatii kannanotollaan hallitusta kiirehtimään ratifioimisessa:
"On totta, että Suomen lainsäädäntö ei täysin täytä YK-sopimuksen vaatimuksia. Eduskunnan käsittelyssä oleva itsemääräämisoikeuslaki poistaa kuitenkin suurimmat ratifioinnin esteet. Enää puuttuu päätöksiä ja todellista tahtoa. Ei jätetä tätä enää perinnöksi seuraavalle hallitukselle. Ratifioimattomuus on häpeäksi Suomelle pohjoismaana ja EU-jäsenvaltiona."
"YK:n yleiskokous hyväksyi Vammaisten ihmisten oikeuksia koskevan yleissopimuksen joulukuussa 2006. Suomi oli ensimmäisten allekirjoittajien joukossa 2007. Sopimus astui kansainvälisesti voimaan 2008 ja EU ratifioi sopimuksen 2010. Nyt sopimuksen on ratifioinut 151 maata, EU:n jäsenvaltioistakin 25. Vain Suomi, Irlanti ja Alankomaat puuttuvat EU-maiden joukosta. Suomi on sopimuksen allekirjoittaessaan sitoutunut ratifioimaan sen ja ratifiointi on mainittu jo kahdessa hallitusohjelmassa. Nyt loppusuoralle edennyt ratifiointityö on vaarassa jumiutua, jos nykyinen eduskunta ei saa vietyä loppuun tarvittavia lainsäädäntöuudistuksia. " lähde: epressi.com
Mitä merkitystä sopimuksella sitten olisi meille vammaisille?
"Vammaisten ihmisten oma ääni ohitetaan jatkuvasti myös sellaisessa päätöksenteossa, jolla on vammaisten ihmisten elämään merkittävä vaikutus. Sopimus vahvistaa vammaisten ihmisten oikeussuojaa ja osallisuutta merkittävästi. "
Vammaisfoorumi ry:n kannanotossa on painotettu, että meillä esiintyy yhä, vuonna 2014, vammaisiin ihmisiin kohdistuvaa syrjintää ja vaikka se ei olisi yhtä räikeää kuin sosiaalisessa mediassa aika ajoin saamme lukea, ei sellaista saisi enää tapahtua. Paljon monimutkaisempaa on ns. naamioituva syrjintä mitä tapahtuu jopa päivittäin opiskelupaikan saamisessa, työllistymisessä, palveluissa sekä esteettömyydessä. Näissä saavat vammaisjärjestöt yhä olla jäsentensä äänen kannattajina, ja sitkeästi.
Esimerkiksi hiljattain Helsingin Sanomat uutisoi kuurosta miehestä jolta evättiin opiskelupaikka yksityisestä taidekorkeakoulusta, koska hän oli pyytänyt opiskelumateriaaleja ja istumapaikkaa viittomakielen tulkilleen. Nyttemmin koulu sittenkin tarjosi miehelle opiskelupaikkaa, mutta en tiedä ottiko hän sitä vastaan.
Tuntuu että nykyään syrjinnästä ei saisi puhua, se painetaan puolivillaisella vastaten että: "Eihän tuo nyt niin paha ollut" tai "Ehkä ne ei vaan ymmärrä tai on ajattelemattomia."
Asia menee kuitenkin niin että ei saa olla ajattelematon ja laukoa mitä sattuu, koska itsellä on vain huono päivä eikä vammaisen ihmisen pyörätuoli tai naama vain nyt miellytä. En minäkään ala selittämään vammattomille ihmisille miten teillä on kaikki paremmin vaan toivon, että voimme elää kaikki erilaiset ja ainutlaatuiset ihmiset yhdessä ilman suurempaa polemiikkia.
Kysymys kuuluukin, onko se niin vaikeaa?
Nyt vammaisfoorumi ry vaatii kannanotollaan hallitusta kiirehtimään ratifioimisessa:
"On totta, että Suomen lainsäädäntö ei täysin täytä YK-sopimuksen vaatimuksia. Eduskunnan käsittelyssä oleva itsemääräämisoikeuslaki poistaa kuitenkin suurimmat ratifioinnin esteet. Enää puuttuu päätöksiä ja todellista tahtoa. Ei jätetä tätä enää perinnöksi seuraavalle hallitukselle. Ratifioimattomuus on häpeäksi Suomelle pohjoismaana ja EU-jäsenvaltiona."
"YK:n yleiskokous hyväksyi Vammaisten ihmisten oikeuksia koskevan yleissopimuksen joulukuussa 2006. Suomi oli ensimmäisten allekirjoittajien joukossa 2007. Sopimus astui kansainvälisesti voimaan 2008 ja EU ratifioi sopimuksen 2010. Nyt sopimuksen on ratifioinut 151 maata, EU:n jäsenvaltioistakin 25. Vain Suomi, Irlanti ja Alankomaat puuttuvat EU-maiden joukosta. Suomi on sopimuksen allekirjoittaessaan sitoutunut ratifioimaan sen ja ratifiointi on mainittu jo kahdessa hallitusohjelmassa. Nyt loppusuoralle edennyt ratifiointityö on vaarassa jumiutua, jos nykyinen eduskunta ei saa vietyä loppuun tarvittavia lainsäädäntöuudistuksia. " lähde: epressi.com
Mitä merkitystä sopimuksella sitten olisi meille vammaisille?
"Vammaisten ihmisten oma ääni ohitetaan jatkuvasti myös sellaisessa päätöksenteossa, jolla on vammaisten ihmisten elämään merkittävä vaikutus. Sopimus vahvistaa vammaisten ihmisten oikeussuojaa ja osallisuutta merkittävästi. "
Vammaisfoorumi ry:n kannanotossa on painotettu, että meillä esiintyy yhä, vuonna 2014, vammaisiin ihmisiin kohdistuvaa syrjintää ja vaikka se ei olisi yhtä räikeää kuin sosiaalisessa mediassa aika ajoin saamme lukea, ei sellaista saisi enää tapahtua. Paljon monimutkaisempaa on ns. naamioituva syrjintä mitä tapahtuu jopa päivittäin opiskelupaikan saamisessa, työllistymisessä, palveluissa sekä esteettömyydessä. Näissä saavat vammaisjärjestöt yhä olla jäsentensä äänen kannattajina, ja sitkeästi.
Esimerkiksi hiljattain Helsingin Sanomat uutisoi kuurosta miehestä jolta evättiin opiskelupaikka yksityisestä taidekorkeakoulusta, koska hän oli pyytänyt opiskelumateriaaleja ja istumapaikkaa viittomakielen tulkilleen. Nyttemmin koulu sittenkin tarjosi miehelle opiskelupaikkaa, mutta en tiedä ottiko hän sitä vastaan.
Tuntuu että nykyään syrjinnästä ei saisi puhua, se painetaan puolivillaisella vastaten että: "Eihän tuo nyt niin paha ollut" tai "Ehkä ne ei vaan ymmärrä tai on ajattelemattomia."
Asia menee kuitenkin niin että ei saa olla ajattelematon ja laukoa mitä sattuu, koska itsellä on vain huono päivä eikä vammaisen ihmisen pyörätuoli tai naama vain nyt miellytä. En minäkään ala selittämään vammattomille ihmisille miten teillä on kaikki paremmin vaan toivon, että voimme elää kaikki erilaiset ja ainutlaatuiset ihmiset yhdessä ilman suurempaa polemiikkia.
Kysymys kuuluukin, onko se niin vaikeaa?
perjantai 14. marraskuuta 2014
Ikuinen vauvakuume
Jos sinullekin iskee vähintään kerran kuukaudessa hillitön alkukantainen lisääntymisvietti niin ei hätää, se on normaalia, kestovauvakuumeilua harrastetaan tässäkin taloudessa. Miehen sanoin: ovulaatio = evoluutio. Olen päätynyt siihen että tämä on sisään ohjelmoitu ominaisuus naisessa. Ja miksei miehessäkin, mutta kuumeilevatkohan he salaa koska en ole vielä toistaiseksi tällaista "ongelmaa" kuullut kenenkään könsikkään suusta?
Ensimmäisen kerran muistan tunnistaneeni vauvakuumeen itsessäni ollessani 17-vuotias kolminkertainen tuore isosisko. Siitä lähtien vauvakuume on kulkenut mukana välillä voimakkaana ja sitten taas taustalla. Olen aina toivonut omaa perhettä, mutta pitkään ajattelin ettei se tapahtuisi juuri minulle. Että minä tarvitsisin niin paljon apua ettei siinä olisi järkeä. Kuulostaa ehkä vähän synkältä, mutta näin sitä varmaan moni cp-vammainen ajattelee tälläkin hetkellä. Se ajatus ei kuitenkaan ole totta. Unelmistaan ei pidä luopua. Uskon että perheen perustamisen on mahdollista kenelle tahansa, rajoitteisiin tai seksuaaliseen suuntautumiseen ynnä muuhun katsomatta.
kuva: gopicpix.com
Esimerkiksi Nick Vujicic on inspiroinut minua paljon tämän haaveeni kanssa. Hän on naimisissa ja pienen pojan isä, tosin ilman jalkoja ja käsiä. Huolimatta hänen nettisivujensa uskonnollisesta sanomasta on hänen elämäntarinansa erittäin kiinnostava. Voit lukea lisää miehestä täältä
Kuin johdatuksena nykyiseen elämäntilanteeseeni perheellisenä, sain ensimmäisen kerran kuulla Nickistä lääkäriltäni toipuessani toisesta masennuksestani. illoin pidin hänen puheitaan siitä kuinka "Sinäkin voit saavuttaa omat unelmasi ja löytää elämäsi tarkoituksen", lähinnä outoina lääkärin suusta, mutta nyt muistelen keskustelua hymyillen.
Siitäkin huolimatta että en ole vielä koskaan ollut raskaana, on raskaudessa, syntymässä ja vauvan kehityksessä jotain todella kiinnostavaa. Olen imuroinut kaikkea mahdollista tietoa jo vuosikaudet, ihan vauvakirjasta Kaksplussaan ja odotus- ja synnytysohjelmiin. Moni saattaa miettiä että mitä järkeä, ootko ihan okei? Vastaisin että tämä on mun kiinnostuksenkohde siinä missä jollekin muoti tai sisustaminen on, tää on mun oma juttu.
Yksi asia mihin olen välillä kyllästynyt on muiden ihmisten jarrutteleva suhtautuminen lapsihaaveisiin. Vaikkei niiden toteuttaminen ole vielä pariin vuoteen ajankohtaista niin kommentteja satelee:
"Sä oot vielä nuori, sulla on aikaa."
"Kannattaa hoitaa käytännön asiat kuntoon ja ottaa ihan rauhassa."
Totuus on kuitenkin se, että tässä ollaan jo reilusti parikymppisiä, kello tikittää, ja lääkärin kehoitus tehdä lapset mielellään ennen kolmea kymmentä (koska monirakkulaiset munasarjat) soi takaraivossa. Siitäkin huolimatta odotan sitä hetkeä kun aika tuntuu sopivalta ja näin tuntuvat tekevän monet muutkin. Ainakaan oma ja Suomen taloudellinen tilanne ei houkuta juuri nyt lisääntymään mutta loppujen lopuksi järjellä on aika vähän tekemistä perheenlisäyksen kanssa.
Jos ajattelisimme etukäteen millaisen rahareiän lapsen tulo tekee, kuinka lyömme päätä seinään kasvatusasioissa tai kuinka oma aika jää perheen pyörittämisen alle niin ei kai kukaan tekisi lapsia?
Oma näkemykseni on että lapsista se elämä rikastuu ja oikeastaan vasta alkaa, lapsi kasvattaa vanhempiaan ymmärtämään elämää.
Niin ja siltä varalta että muutaman vuoden päästä saattaisin ajatella etten ole ennen vauva-aikaa
ja koko hommaan ryhtymistä tiennyt yhtään mitään mistä puhun rohkenen vain todeta, että tältä on tuntunut päivänä 14.11.2014 :)
-Elisa
Ensimmäisen kerran muistan tunnistaneeni vauvakuumeen itsessäni ollessani 17-vuotias kolminkertainen tuore isosisko. Siitä lähtien vauvakuume on kulkenut mukana välillä voimakkaana ja sitten taas taustalla. Olen aina toivonut omaa perhettä, mutta pitkään ajattelin ettei se tapahtuisi juuri minulle. Että minä tarvitsisin niin paljon apua ettei siinä olisi järkeä. Kuulostaa ehkä vähän synkältä, mutta näin sitä varmaan moni cp-vammainen ajattelee tälläkin hetkellä. Se ajatus ei kuitenkaan ole totta. Unelmistaan ei pidä luopua. Uskon että perheen perustamisen on mahdollista kenelle tahansa, rajoitteisiin tai seksuaaliseen suuntautumiseen ynnä muuhun katsomatta.
kuva: gopicpix.comEsimerkiksi Nick Vujicic on inspiroinut minua paljon tämän haaveeni kanssa. Hän on naimisissa ja pienen pojan isä, tosin ilman jalkoja ja käsiä. Huolimatta hänen nettisivujensa uskonnollisesta sanomasta on hänen elämäntarinansa erittäin kiinnostava. Voit lukea lisää miehestä täältä
Kuin johdatuksena nykyiseen elämäntilanteeseeni perheellisenä, sain ensimmäisen kerran kuulla Nickistä lääkäriltäni toipuessani toisesta masennuksestani. illoin pidin hänen puheitaan siitä kuinka "Sinäkin voit saavuttaa omat unelmasi ja löytää elämäsi tarkoituksen", lähinnä outoina lääkärin suusta, mutta nyt muistelen keskustelua hymyillen.
Siitäkin huolimatta että en ole vielä koskaan ollut raskaana, on raskaudessa, syntymässä ja vauvan kehityksessä jotain todella kiinnostavaa. Olen imuroinut kaikkea mahdollista tietoa jo vuosikaudet, ihan vauvakirjasta Kaksplussaan ja odotus- ja synnytysohjelmiin. Moni saattaa miettiä että mitä järkeä, ootko ihan okei? Vastaisin että tämä on mun kiinnostuksenkohde siinä missä jollekin muoti tai sisustaminen on, tää on mun oma juttu.
Yksi asia mihin olen välillä kyllästynyt on muiden ihmisten jarrutteleva suhtautuminen lapsihaaveisiin. Vaikkei niiden toteuttaminen ole vielä pariin vuoteen ajankohtaista niin kommentteja satelee:
"Sä oot vielä nuori, sulla on aikaa."
"Kannattaa hoitaa käytännön asiat kuntoon ja ottaa ihan rauhassa."
Totuus on kuitenkin se, että tässä ollaan jo reilusti parikymppisiä, kello tikittää, ja lääkärin kehoitus tehdä lapset mielellään ennen kolmea kymmentä (koska monirakkulaiset munasarjat) soi takaraivossa. Siitäkin huolimatta odotan sitä hetkeä kun aika tuntuu sopivalta ja näin tuntuvat tekevän monet muutkin. Ainakaan oma ja Suomen taloudellinen tilanne ei houkuta juuri nyt lisääntymään mutta loppujen lopuksi järjellä on aika vähän tekemistä perheenlisäyksen kanssa.
Jos ajattelisimme etukäteen millaisen rahareiän lapsen tulo tekee, kuinka lyömme päätä seinään kasvatusasioissa tai kuinka oma aika jää perheen pyörittämisen alle niin ei kai kukaan tekisi lapsia?
Oma näkemykseni on että lapsista se elämä rikastuu ja oikeastaan vasta alkaa, lapsi kasvattaa vanhempiaan ymmärtämään elämää.
Niin ja siltä varalta että muutaman vuoden päästä saattaisin ajatella etten ole ennen vauva-aikaa
ja koko hommaan ryhtymistä tiennyt yhtään mitään mistä puhun rohkenen vain todeta, että tältä on tuntunut päivänä 14.11.2014 :)
-Elisa
keskiviikko 12. marraskuuta 2014
"Miksi sä kävelet niin hitaasti?" ja toinen tärkeä kysymys
Poika yllätti eräs aikainen aamu kesken eteisestä ulos sulloutumisen kysymyksellään: "Elisa, miksi sä kävelet niin hitaasti?" Siinä se tuli, ensimmäistä kertaa tämän lähes kahden vuoden aikana. Kertaakaan ei ole vielä tullut näitä kyssäreitä.
Ensin mietin että pidän vastauksen lyhyenä ja selkeänä. Sitten päätin ettei se kannata mutta kerrotaan typistettynä:
"Mä kävelisinkin TOSI nopeasti jos voisin mutta, kuten muistat, mä synnyin liian aikaisin, enkä saanut ollenkaan happea ja siksi mun aivoista vaurioitui pieni osa. Ja siksi mä nyt liikun näin."
"Okei."
"Riittikö?"
"Joo."
(Jes jes jes!)
Juteltiin miehen kanssa että on ihme ettei poika alkanut aikaisemmin näitä kyselemään.
Toisaalta, lapsille kaikki on uutta eli välttämättä kaikki asiat ei ole niin ihmeellisiä, edes kepit.
Veikkaan että jos liikkuisin pyörätuolilla niin siitä olisi tullut heti kysymyksiä, mutta kepeillä kävelyä seurasi vain iloinen kiljahdus:
"Hämäkki! Mustekala! Jahtaa mua!"
Ja minähän juoksin ja aiheutin kivaa iltaviihdettä pikkupaikkakunnan asukkaille, monena iltana ;)
Toinen tärkeä kysymys on: "Miksi sä kaaduit?"
Ei paljoa vaadita siihen että minä kaadun tikkusuorana maahan, joskus huudon saattelemana "Älä, varo, pois alta!!" ja aika usein en ehdi sanomaan mitään.
Esimerkiksi tänään olin menossa vessaan ja kaaduin ovelta suorin jaloin vessan lattialle, melkein mutta ei ihan riitä.
Viime viikolla jouduin lähtemään töihin toinen keppi mutkalla koska olin vahingossa kompastunut eteisessä ja kaatua rysäyttänyt keppien päälle. (Syy: poika suoristi paitaa, ei tarvita kuin pieni hipaisu!)
Toissa viikolla kävelin illallisen jälkeen Kynnyksen toimitussihteerinä ja kirjailijana työskentelevän ystäväni kanssa aukion läpi läheiseen pubiin. Yhtäkkiä kompastun ja näen kuinka toinen kenkäni lentää pään yli puhumattakaan kepeistäni jotka äsken vielä olivat kädessä. Keppini oli osunut kaverini kävelytelineen pyörään ja kaaduin suoraan hänen eteensä niin hankalaan asentoon, että jouduimme odottamaan hetken että joku ohikulkija tulee nostamaan. Samalla mietin oliko pubin poke nähnyt tämän kaiken, kuinka saisin hänet uskomaan etten ollut juonut vielä yhtään alkoholillista kulausta. No sisälle päästiin ja loppuilta meni kaatumatta.
Minua kiinnostaa tietää kuinka muiden perheiden lapset ovat oivaltaneet vammaisuuden ja millaisia kysymyksiä teille on esitetty?
Siitä olen varma että meidän lapset tuijottelevat vähemmän ja ajattelevat enemmän.
Loppuun hyvin onnistunut kuva :]
Ensin mietin että pidän vastauksen lyhyenä ja selkeänä. Sitten päätin ettei se kannata mutta kerrotaan typistettynä:
"Mä kävelisinkin TOSI nopeasti jos voisin mutta, kuten muistat, mä synnyin liian aikaisin, enkä saanut ollenkaan happea ja siksi mun aivoista vaurioitui pieni osa. Ja siksi mä nyt liikun näin."
"Okei."
"Riittikö?"
"Joo."
(Jes jes jes!)
Juteltiin miehen kanssa että on ihme ettei poika alkanut aikaisemmin näitä kyselemään.
Toisaalta, lapsille kaikki on uutta eli välttämättä kaikki asiat ei ole niin ihmeellisiä, edes kepit.
Veikkaan että jos liikkuisin pyörätuolilla niin siitä olisi tullut heti kysymyksiä, mutta kepeillä kävelyä seurasi vain iloinen kiljahdus:
"Hämäkki! Mustekala! Jahtaa mua!"
Ja minähän juoksin ja aiheutin kivaa iltaviihdettä pikkupaikkakunnan asukkaille, monena iltana ;)
Toinen tärkeä kysymys on: "Miksi sä kaaduit?"
Ei paljoa vaadita siihen että minä kaadun tikkusuorana maahan, joskus huudon saattelemana "Älä, varo, pois alta!!" ja aika usein en ehdi sanomaan mitään.
Esimerkiksi tänään olin menossa vessaan ja kaaduin ovelta suorin jaloin vessan lattialle, melkein mutta ei ihan riitä.
Viime viikolla jouduin lähtemään töihin toinen keppi mutkalla koska olin vahingossa kompastunut eteisessä ja kaatua rysäyttänyt keppien päälle. (Syy: poika suoristi paitaa, ei tarvita kuin pieni hipaisu!)
Toissa viikolla kävelin illallisen jälkeen Kynnyksen toimitussihteerinä ja kirjailijana työskentelevän ystäväni kanssa aukion läpi läheiseen pubiin. Yhtäkkiä kompastun ja näen kuinka toinen kenkäni lentää pään yli puhumattakaan kepeistäni jotka äsken vielä olivat kädessä. Keppini oli osunut kaverini kävelytelineen pyörään ja kaaduin suoraan hänen eteensä niin hankalaan asentoon, että jouduimme odottamaan hetken että joku ohikulkija tulee nostamaan. Samalla mietin oliko pubin poke nähnyt tämän kaiken, kuinka saisin hänet uskomaan etten ollut juonut vielä yhtään alkoholillista kulausta. No sisälle päästiin ja loppuilta meni kaatumatta.
Minua kiinnostaa tietää kuinka muiden perheiden lapset ovat oivaltaneet vammaisuuden ja millaisia kysymyksiä teille on esitetty?
Siitä olen varma että meidän lapset tuijottelevat vähemmän ja ajattelevat enemmän.
Loppuun hyvin onnistunut kuva :]
(hyttyset...)
keskiviikko 5. marraskuuta 2014
MMC-vamma ja raskaus
Sain kuulla olevani raskaana 7.viikolla helmikuussa 2010. Se oli järkytys. Miten minä, jolla ei edes ollut vakituista parisuhdetta, voisin olla raskaana miehelle, jonka olin tavannut vasta pari kuukautta aiemmin? Harkitsin aborttia muutaman päivän, koska ajattelin että en voi saada lasta, olinhan ajatellut niin koko ikäni. Luulin, etten MMC-diagnoosini takia tulisi kovin helposti raskaaksi. Toisin kuitenkin kävi.
Muutaman päivän mietittyäni päätin hakea “luvan” aborttiin. Lääkäri kysyi, olenko varma asiastani ja sanoin olevani, en varmasti pärjäisi pienen lapsen kanssa. Kuitenkin kävi niin, että unohdin paperit lääkäriin. Ehkä alitajuntani yritti kertoa minulle, että tekemäni ratkaisu olikin väärä? Lopulta päätin, etten tekisi aborttia. Mikä minä olen päättämään sellaisesta asiasta? Lapsi saisi syntyä, jos niin haluaisi.
Äitini oli järkyttynyt kun kerroin hänelle maaliskuussa ensimmäisen ultran jälkeen että olen raskaana. Kaipa sen ymmärtää, ei hänkään ollut varmasti suunnitellut sitä minun elämääni, varsinkaan kun en elänyt parisuhteessa. Lapsen isäkään ei ollut innoissaan asiasta. Päätin sitten, että en kaipaa enää useampaa riippakiveä niskaani, joten sanoin miehelle ettei hänellä ole pelkoa siitä, että pakottaisin hänet mukaan. Kasvattaisin lapseni yksin.
Vanhempani halusivat vielä varmistua, että kehoni kestäisi raskauden, ennen kuin “saisin olla rauhassa raskaana” joten matkustin Tampereelle tapaamaan vanhaa kirurgiani, joka oli leikannut skolioosini onnistuneesti vuonna 1997. Hänen suosiollisella luvallaan jatkoin siis raskautta. Raskausaika sujui verraten hyvin, en koskaan voinut pahoin vaikka olin kuullut että se on kovin yleistä.
Pelkoja minulla oli paljon: mitäs jos en olekaan hyvä äiti?
Mitäs jos kehoni ei kuitenkaan jaksa tätä?
Miten selviän yksinhuoltajana lapsen kanssa?
Ensimmäisellä neuvolakäynnilläni oli oikein mukava neuvolan täti, joka oli kuullut MMC:stä jo aiemmin, ei tosin MMC-vammaisista äideistä. Toisella kerralla hän oli sairaana, ja sain sijaisen. Siitähän se “hauskuus” alkoi. Sijainen ei uskaltanut sanoa kuin päivää, ja alkoi sitten voivotella että “olenkos nyt ihan varma asiastani”. Sanoin olevani. Sijainen oli aivan järkyttynyt päätöksestäni, eikä tiennyt mitä tehdä, mihin kokeisiin minut määrätä tai muuta. Sokerirasitustestinkin hän määräsi minulle kuukausia aiemmin.
Neuvolan lääkäri sattui olemaan sama joka oli aiemmin kirjoittanut minulle aborttipaperit, ja sanoi olevansa iloinen että päätinkin toisin. Hän lähetti minut Naistenklinikalle, jossa päädyin perinnöllisyysklinikalle. Siellä minulle paasattiin foolihapon käytöstä, ja tajuanko sen kuinka suuri vaara minun on saada MMC-vammainen lapsi, miksen ole syönyt foolihappoa niin kuin pitää? Vastasin että jos on tullut raskaaksi vahingossa, ei voi aloittaa foonihappoa, ja vaikka lapsi olisikin vammainen, olisi se yhtä rakas minulle. Järkyttävää heistä taisi olla se, etten ollut huolissani olisiko lapsi vammainen vai ei.
Miksi olisin huolehtinut?
Hyvinhän olin itsekin pärjännyt elämässä, miksei siis lapsikin?
Lapseni on nyt 4 vuotta vanha. Olen saanut paljon tukea vanhemmiltani, siskoltani ja jopa yhteiskunnalta. Meillä on henkilökohtainen avustaja 16h päivässä, joka hoitaa ikään kuin toisen vanhemman virkaa ja hoitaa portaissa kiipeilyt ym. mihin itse en pyörätuolista käsin pysty. Elämämme on mallillaan, juuri niin kuin pitääkin.
Muutaman päivän mietittyäni päätin hakea “luvan” aborttiin. Lääkäri kysyi, olenko varma asiastani ja sanoin olevani, en varmasti pärjäisi pienen lapsen kanssa. Kuitenkin kävi niin, että unohdin paperit lääkäriin. Ehkä alitajuntani yritti kertoa minulle, että tekemäni ratkaisu olikin väärä? Lopulta päätin, etten tekisi aborttia. Mikä minä olen päättämään sellaisesta asiasta? Lapsi saisi syntyä, jos niin haluaisi.
Äitini oli järkyttynyt kun kerroin hänelle maaliskuussa ensimmäisen ultran jälkeen että olen raskaana. Kaipa sen ymmärtää, ei hänkään ollut varmasti suunnitellut sitä minun elämääni, varsinkaan kun en elänyt parisuhteessa. Lapsen isäkään ei ollut innoissaan asiasta. Päätin sitten, että en kaipaa enää useampaa riippakiveä niskaani, joten sanoin miehelle ettei hänellä ole pelkoa siitä, että pakottaisin hänet mukaan. Kasvattaisin lapseni yksin.
Vanhempani halusivat vielä varmistua, että kehoni kestäisi raskauden, ennen kuin “saisin olla rauhassa raskaana” joten matkustin Tampereelle tapaamaan vanhaa kirurgiani, joka oli leikannut skolioosini onnistuneesti vuonna 1997. Hänen suosiollisella luvallaan jatkoin siis raskautta. Raskausaika sujui verraten hyvin, en koskaan voinut pahoin vaikka olin kuullut että se on kovin yleistä.
Pelkoja minulla oli paljon: mitäs jos en olekaan hyvä äiti?
Mitäs jos kehoni ei kuitenkaan jaksa tätä?
Miten selviän yksinhuoltajana lapsen kanssa?
Ensimmäisellä neuvolakäynnilläni oli oikein mukava neuvolan täti, joka oli kuullut MMC:stä jo aiemmin, ei tosin MMC-vammaisista äideistä. Toisella kerralla hän oli sairaana, ja sain sijaisen. Siitähän se “hauskuus” alkoi. Sijainen ei uskaltanut sanoa kuin päivää, ja alkoi sitten voivotella että “olenkos nyt ihan varma asiastani”. Sanoin olevani. Sijainen oli aivan järkyttynyt päätöksestäni, eikä tiennyt mitä tehdä, mihin kokeisiin minut määrätä tai muuta. Sokerirasitustestinkin hän määräsi minulle kuukausia aiemmin.
Neuvolan lääkäri sattui olemaan sama joka oli aiemmin kirjoittanut minulle aborttipaperit, ja sanoi olevansa iloinen että päätinkin toisin. Hän lähetti minut Naistenklinikalle, jossa päädyin perinnöllisyysklinikalle. Siellä minulle paasattiin foolihapon käytöstä, ja tajuanko sen kuinka suuri vaara minun on saada MMC-vammainen lapsi, miksen ole syönyt foolihappoa niin kuin pitää? Vastasin että jos on tullut raskaaksi vahingossa, ei voi aloittaa foonihappoa, ja vaikka lapsi olisikin vammainen, olisi se yhtä rakas minulle. Järkyttävää heistä taisi olla se, etten ollut huolissani olisiko lapsi vammainen vai ei.
Miksi olisin huolehtinut?
Hyvinhän olin itsekin pärjännyt elämässä, miksei siis lapsikin?
Lapseni on nyt 4 vuotta vanha. Olen saanut paljon tukea vanhemmiltani, siskoltani ja jopa yhteiskunnalta. Meillä on henkilökohtainen avustaja 16h päivässä, joka hoitaa ikään kuin toisen vanhemman virkaa ja hoitaa portaissa kiipeilyt ym. mihin itse en pyörätuolista käsin pysty. Elämämme on mallillaan, juuri niin kuin pitääkin.
-Petra
Uusper(s)heilyä, kun biologinen vanhempi on vammainen
Uusper(s)heilyä, kun
biologinen vanhempi on vammainen
Tässä blogissa on ansioituneita tekstejä siitä, mitä on
elämä vammaisena, ei- biologisena uusperheen vanhempana. Itsellä löytyy osin
sama, osin eri näkökulma uusperheeseen: Olen meidän uusperheen biologinen
vanhempi.
Koskaan uusperheen luominen ei ole helppoa, mutta ajattelen,
että se voi olla erityisen haastavaa
silloin kun toisella aikuisella on jokin toimintarajoite. Etenkin, kun
biologisella vanhemmalla on tämä rajoite, voi olla että ollaan isojen
kysymysten edessä. Tuleeko uudesta aikuisesta vanhempi ”pakosta”, koska
toisella on rajoite?
Vastaus tähän on EI tule. Ajattelen, että se on jokaisen aikuisen vastuulla keskustella siitä, minkälaisen perhe-elämän haluaa. Tämä koskee myös sitä, missä määrin haluaa esimerkiksi ottaa vastuuta puolisonsa lapsista. Meillä on pyritty keskustelemaan alusta lähtien siitä, mikä miesystäväni rooli on lapsen elämässä. Olen yrittänyt lähteä siitä, että hän saa roolin itse määritellä ja myös se, miten lapsi hänet kokee, määrää roolin muodostumista. Ja vaikka minulla vamma onkin, ei se tarkoita sitä, että ulkoistaisin vanhemmuuteni heti muualle kun tilaisuus tulee.
Olemme tulleet tässä tähän astisen matkan aikana seuraavaan tulokseen: Molemmilla aikuisilla on vastuu ja velvollisuuskin luoda säännöt, miten meillä on kaikkien hyvä elää ja etenkin, miten lapsen olisi meillä hyvä ja turvallista olla. Olemme siis päätyneet joustamaan puolin ja toisin ja ottaneet käyttöön yhdessä sovittuja asioita, joissa on osia meidän kummankin tavasta olla ja elää. Hyvä esimerkki on se, että meillä velvoitetaan myös lapsi siivoamaan omat jälkensä. Välillä aikuisen avustuksella, välillä itse. Itse olisin suurpiirteisempi, kuin miesystävä, joten joustan hänen suuntaansa. Vastaavasti muissa asioissa hän joustaa minun suuntaani.
Ja aina olen minä kuitenkin se, joka oman lapseni tuntien voin sanoa, että jokin ei nyt vaan vielä leikki-ikäiseltä onnistu, koetetaan myöhemmin. Ja mitä tulee elämäämme muuten, olemme tilanteessa, jossa voin myös miesystävältä pyytää apua tarpeen mukaan lapsenkin hoidossa. Ja välillä mies ja lapsi tekevät keskenään oma-aloitteisesti esimerkiksi ulkoilua, ennen kuin olen edes ehtinyt pyytää. Myös lapseni osaa ottaa jo ilon irti toisesta aikuisesta talossa. Jos äiti ei johonkin tiedä vastausta, on lapsi varma, että kyllä toinen aikuinen sitten tietää.
Vastaus tähän on EI tule. Ajattelen, että se on jokaisen aikuisen vastuulla keskustella siitä, minkälaisen perhe-elämän haluaa. Tämä koskee myös sitä, missä määrin haluaa esimerkiksi ottaa vastuuta puolisonsa lapsista. Meillä on pyritty keskustelemaan alusta lähtien siitä, mikä miesystäväni rooli on lapsen elämässä. Olen yrittänyt lähteä siitä, että hän saa roolin itse määritellä ja myös se, miten lapsi hänet kokee, määrää roolin muodostumista. Ja vaikka minulla vamma onkin, ei se tarkoita sitä, että ulkoistaisin vanhemmuuteni heti muualle kun tilaisuus tulee.
Olemme tulleet tässä tähän astisen matkan aikana seuraavaan tulokseen: Molemmilla aikuisilla on vastuu ja velvollisuuskin luoda säännöt, miten meillä on kaikkien hyvä elää ja etenkin, miten lapsen olisi meillä hyvä ja turvallista olla. Olemme siis päätyneet joustamaan puolin ja toisin ja ottaneet käyttöön yhdessä sovittuja asioita, joissa on osia meidän kummankin tavasta olla ja elää. Hyvä esimerkki on se, että meillä velvoitetaan myös lapsi siivoamaan omat jälkensä. Välillä aikuisen avustuksella, välillä itse. Itse olisin suurpiirteisempi, kuin miesystävä, joten joustan hänen suuntaansa. Vastaavasti muissa asioissa hän joustaa minun suuntaani.
Ja aina olen minä kuitenkin se, joka oman lapseni tuntien voin sanoa, että jokin ei nyt vaan vielä leikki-ikäiseltä onnistu, koetetaan myöhemmin. Ja mitä tulee elämäämme muuten, olemme tilanteessa, jossa voin myös miesystävältä pyytää apua tarpeen mukaan lapsenkin hoidossa. Ja välillä mies ja lapsi tekevät keskenään oma-aloitteisesti esimerkiksi ulkoilua, ennen kuin olen edes ehtinyt pyytää. Myös lapseni osaa ottaa jo ilon irti toisesta aikuisesta talossa. Jos äiti ei johonkin tiedä vastausta, on lapsi varma, että kyllä toinen aikuinen sitten tietää.
Miten sitten autan omaa vanhemmuuttani ja sen käytännön
toteuttamista ylipäätään? Minulla on oman arjen tukena henkilökohtainen avustaja.
Tällä hetkellä käytän avustajaa pari kertaa viikossa siihen, että lähden lapsen
kanssa esimerkiksi leikkipuistoon. Leikkipuisto on pyörätuolinkäyttäjälle
haastava ympäristö jo ensinnäkin turvasoran vuoksi. Lisäksi on hyvä, että
leikki-ikäisen leikki turvataan ylimääräisillä käsillä ja jaloilla. Tällaisen
toiminnan lisäksi avustajani auttaa minua myös kodinhoidossa tarpeen mukaan.
Osan ulkoiluista ja kodinhoidoista teen itse, sen mukaan, mikä milloinkin on
järkevää.
Myös se, että lapsi on oppinut ettei äidin kanssa kuulukaan
tehdä kaikkea, on osa elämää. Lapsella on muita ihmisiä ympärillään, joiden
kanssa saa tehdä asioita joihin äiti ei rajoitteen takia pysty. Toisaalta taas, meillä puuhataan paljon
sellaista, joka ei ole lapseni toiselle biovanhemmalle luontevaa, ja siksi jää
siellä tekemättä. Ja toki on olemassa myös asioita, joista minä en ole
kiinnostunut ja ne jäävät lapsen muiden läheisten kanssa tehtäväksi.
Kaiken tämän lopputulemana voisi todeta, että ei se
perhe-elämä vammaisenakaan poikkea kovinkaan paljon formaattiperheen elämästä.
Ei edes tilanteissa, joissa kyseessä on uusperhe.
-Tiia
-Tiia
Toinen uusperhe esittäytyy
Uusper(s)heilyä
Olen Tiia, 28- vuotias merkonomiopiskelija, äiti, hiljalleen
perheytyvän uusperheen toinen aikuinen (biologinen) osapuoli ja MMC-
vammainen. Perheeseeni kuuluu
leikki-ikäinen poikani ja miesystäväni. Käytän liikkumisen apuvälineenä pyörätuolia.
Asumme tällä hetkellä kahta kotia (minä ja poika yhdessä, miesystäväni toisessa
asunnossa) ja seikkailemme ristiiinrastiin, mutta siihen tulee toivottavasti
muutos, kunhan taloudelliset seikat antavat myöden. Avautumista uusperheeseen
liittyvien ei- biologisten aikuisten ”oikeuksista” ja ”ei oikeuksista” asiaan
liittyen tulee jatkossa.
Millainen on perhe? Tätä olen monesti miettinyt yksin tai
jonkun muun kanssa, etenkin sen jälkeen kun elämässäni asiat eivät menneet
kuten Strömsössä (ainakaan tuona ajankohtana, toisin on nykyään) ja
ydinperheellisen elämäni päättyi.
Näen, että edelleen tänä päivänä helpoin malli mieltää perhe on äiti, isä, 2 lasta, koira ja farmari-volvo. Mutta eipä se olekaan koko totuus. Esimerkiksi meidän perheessä on päädytty malliin, että perhe on sellainen, jolla on yhteisiä kiintopisteitä elämässä, kuten yhteinen elämänkulku ja tahto tehdä yhdessä elämää. Perheellistymiseen ei välttämättä tarvita juridisia tai verisiteitä. Yhtälailla jollekin ystävät voivat olla perhe, johon luottaa ja tukeutua. Osalla ystävät ovat ne, jotka ovat aina olleet läsnä, tukeneet ja rakastaneet. Minullakin on ollut etuoikeus saada nauttia ihanista ystävistä, jotka ovat kanssani kasvaneet.
Näen, että edelleen tänä päivänä helpoin malli mieltää perhe on äiti, isä, 2 lasta, koira ja farmari-volvo. Mutta eipä se olekaan koko totuus. Esimerkiksi meidän perheessä on päädytty malliin, että perhe on sellainen, jolla on yhteisiä kiintopisteitä elämässä, kuten yhteinen elämänkulku ja tahto tehdä yhdessä elämää. Perheellistymiseen ei välttämättä tarvita juridisia tai verisiteitä. Yhtälailla jollekin ystävät voivat olla perhe, johon luottaa ja tukeutua. Osalla ystävät ovat ne, jotka ovat aina olleet läsnä, tukeneet ja rakastaneet. Minullakin on ollut etuoikeus saada nauttia ihanista ystävistä, jotka ovat kanssani kasvaneet.
Entäpä uusperhe? Miten tehdä erillisistä yksiköistä, joilla
on jopa pitkä historia takana erillään, perhe? Sen kun tietäisi...Ehkä sen
tekee vain aika, kuten kaikissa muissakin ihmissuhteissa. Ja se, että kaikki
saavat kasvaa yhdessä, toistensa tukemana, niin aikuiset kuin lapset. Luodaan
hiljalleen yhteisiä kokemuksia ja yhteistä historiaa, siitä se lähtee.
sunnuntai 2. marraskuuta 2014
Ulkopuoliset: saavatko vammaiset lisääntyä?
Tällä viikolla melkoisen vammattomien ja vammaisten nokkapokan aiheutti erään katsojan julkinen Facebook-kommentti Ylellä esitetystä "Dokumenttiprojekti: Helsinki Outsiders"- ohjelmasta.
Hieman alle tunnin pituista lämminhenkistä mutta realistista dokumenttia kuvattiin Yle Areenassa näin:
"Rakkaus löytyi vaikeasti vammautuneiden yhteisen harrastuksen, sähköpyörätuolisalibandyn, parista."
Yksityishenkilön Facebook:iin kirjoittama julkinen postaus aiheutti ärsyyntymisen ja hämmennyksen lisäksi myös naurunpyrskähdyksiä jopa Kynnyksen, kansallisen vammaisten ihmisoikeusjärjestön, väessä. En lähde julkaisemaan kommenttia suojellakseni kyseisen henkilön identiteettiä, mutta tiivistettynä hän koki että vammaisilla on kaikki paremmin kuin terveillä työtä tekevillä ihmisillä ja vammaiset elävät hulppeasti köyhien kansalaisten rahoilla, ajavat taksilla, istuvat hienoissa pyörätuoleissa ja jopa harrastavat. Vammaisten tulisi tyytyä samaan kuin muidenkin.
Tähän asti en kauheasti vielä korvaani lotkauttanut mutta siinä vaiheessa kun kirjoittaja kyseenalaisti vammaisten oikeuden "tehdä vielä lapsia, jotka meidän verorahoilla hoidetaan", aloin minäkin nähdä punaista.
Toki ajattelen ettei kirjoittaja ole kyennyt asettumaan vammaisten - ja pitkäaikaissairaiden ihmisten asemaan ja ettei näistä nyt kannata itseensä ottaa, mutta huomasin etten useidenkaan päivien jälkeen pystynyt poistamaan sen nostattamaa apeutta mielestäni. Se oli melkeinpä ihmisoikeusloukkaus, sananvapaudesta huolimatta.
Katsoin dokumentin kotona työviikon päätteeksi yhdessä pojan kanssa, joka aloitti samoin tein tutun 4-vuotiaan kyselytulvan. Silti halusin hänen jatkavan vain katsomista kanssani koska haluan että hän näkee muitakin vammaisia henkilöitä kuin minut. Dokumentti oli todella hyvin toteutettu ja antoi realistisen kaunistelemattoman kuvan vammaisten arjesta ja ennen kaikkea mahtavasta harrastuksesta. Minäkin olen käynyt kokeilemassa sähkärisalibandya ja se oli siistiä kunnes lopuksi törmäsin yhteen joukkueen jäseneen (sori vieläkin!) Olen miettinyt että pitäisi vaan mennä rohkeasti uudestaan mukaan.
Kaikkein tärkeintä minulle henkilökohtaisesti oli nähdä ja kuulla lisää tutun pariskunnan matkasta kohti unelmaansa eli perhettä. Miten inhimillinen tämä haave meissä on. Miksi se olisi vain terveiden ihmisten etuoikeus? Vammaisillakin ihmisillä on ihmisoikeudet, ei vielä valitettavasti kaikissa maissa mutta Suomessa nyt ainakin. Kyseinen facebook-postaus teki minut surulliseksi, koska se kuvastaa tämän päivän asenteita, sitä että meillä yhä syrjitään vammaisia. Niin tavallisten ihmisten kuin ammattihenkilöstönkin epäilevän suhtautumisen vammaisten perhesuunnitteluun on muututtava. Omalta osaltani aion laittaa tikkuni ristiin sillä minun lisääntymishaaveitani ei kukaan tietämätön ihminen murskaa. Tahdon myös parhaani mukaan pitää niiden ihmisten puolta jotka joutuvat taistelemaan byrokraattisia tuulimyllyjä vastaan toteuttaaksensa unelmansa omasta perheestä.
Perhe-elämä voi olla ja onkin meille vammaisille välillä haasteellista, mutta niin se on kaikille muillekin perheellisille. Meidän täytyy miettiä miten pärjäämme terveydellisesti läpi raskauden ja synnytyksen ja pikkulapsiajan. Meidän täytyy luopua omasta henkilökohtaisesta ajasta sillä jatkossa siihen kuuluu vauvan lisäksi myös avustaja, ehkä aamusta iltaan. Miten moni meistä toivoisikaan pystyvänsä tähän kaikkeen ihan itse. Ettei tarvitsi kuormittaa yhteiskuntaa ja kuluttaa niitä verorahoja. Ylläri pylläri, me vammaiset maksamme veroja myös.
Siksi meilläkin tulee olla oikeus sikiintyä vapaasti ja täyttää Suomi tulevaisuuden toivoilla, vammaisilla tai terveillä lapsukaisilla. Meilläkin tulee olla oikeus lapsettomuushoitoihin ja adoptioon.
Niin kauan kun kaikilla ei ole oikeutta perheeseen on meillä eriarvoinen Suomi.
Hieman alle tunnin pituista lämminhenkistä mutta realistista dokumenttia kuvattiin Yle Areenassa näin:
"Rakkaus löytyi vaikeasti vammautuneiden yhteisen harrastuksen, sähköpyörätuolisalibandyn, parista."
Yksityishenkilön Facebook:iin kirjoittama julkinen postaus aiheutti ärsyyntymisen ja hämmennyksen lisäksi myös naurunpyrskähdyksiä jopa Kynnyksen, kansallisen vammaisten ihmisoikeusjärjestön, väessä. En lähde julkaisemaan kommenttia suojellakseni kyseisen henkilön identiteettiä, mutta tiivistettynä hän koki että vammaisilla on kaikki paremmin kuin terveillä työtä tekevillä ihmisillä ja vammaiset elävät hulppeasti köyhien kansalaisten rahoilla, ajavat taksilla, istuvat hienoissa pyörätuoleissa ja jopa harrastavat. Vammaisten tulisi tyytyä samaan kuin muidenkin.
Tähän asti en kauheasti vielä korvaani lotkauttanut mutta siinä vaiheessa kun kirjoittaja kyseenalaisti vammaisten oikeuden "tehdä vielä lapsia, jotka meidän verorahoilla hoidetaan", aloin minäkin nähdä punaista.
Toki ajattelen ettei kirjoittaja ole kyennyt asettumaan vammaisten - ja pitkäaikaissairaiden ihmisten asemaan ja ettei näistä nyt kannata itseensä ottaa, mutta huomasin etten useidenkaan päivien jälkeen pystynyt poistamaan sen nostattamaa apeutta mielestäni. Se oli melkeinpä ihmisoikeusloukkaus, sananvapaudesta huolimatta.
Katsoin dokumentin kotona työviikon päätteeksi yhdessä pojan kanssa, joka aloitti samoin tein tutun 4-vuotiaan kyselytulvan. Silti halusin hänen jatkavan vain katsomista kanssani koska haluan että hän näkee muitakin vammaisia henkilöitä kuin minut. Dokumentti oli todella hyvin toteutettu ja antoi realistisen kaunistelemattoman kuvan vammaisten arjesta ja ennen kaikkea mahtavasta harrastuksesta. Minäkin olen käynyt kokeilemassa sähkärisalibandya ja se oli siistiä kunnes lopuksi törmäsin yhteen joukkueen jäseneen (sori vieläkin!) Olen miettinyt että pitäisi vaan mennä rohkeasti uudestaan mukaan.
Kaikkein tärkeintä minulle henkilökohtaisesti oli nähdä ja kuulla lisää tutun pariskunnan matkasta kohti unelmaansa eli perhettä. Miten inhimillinen tämä haave meissä on. Miksi se olisi vain terveiden ihmisten etuoikeus? Vammaisillakin ihmisillä on ihmisoikeudet, ei vielä valitettavasti kaikissa maissa mutta Suomessa nyt ainakin. Kyseinen facebook-postaus teki minut surulliseksi, koska se kuvastaa tämän päivän asenteita, sitä että meillä yhä syrjitään vammaisia. Niin tavallisten ihmisten kuin ammattihenkilöstönkin epäilevän suhtautumisen vammaisten perhesuunnitteluun on muututtava. Omalta osaltani aion laittaa tikkuni ristiin sillä minun lisääntymishaaveitani ei kukaan tietämätön ihminen murskaa. Tahdon myös parhaani mukaan pitää niiden ihmisten puolta jotka joutuvat taistelemaan byrokraattisia tuulimyllyjä vastaan toteuttaaksensa unelmansa omasta perheestä.
Perhe-elämä voi olla ja onkin meille vammaisille välillä haasteellista, mutta niin se on kaikille muillekin perheellisille. Meidän täytyy miettiä miten pärjäämme terveydellisesti läpi raskauden ja synnytyksen ja pikkulapsiajan. Meidän täytyy luopua omasta henkilökohtaisesta ajasta sillä jatkossa siihen kuuluu vauvan lisäksi myös avustaja, ehkä aamusta iltaan. Miten moni meistä toivoisikaan pystyvänsä tähän kaikkeen ihan itse. Ettei tarvitsi kuormittaa yhteiskuntaa ja kuluttaa niitä verorahoja. Ylläri pylläri, me vammaiset maksamme veroja myös.
Siksi meilläkin tulee olla oikeus sikiintyä vapaasti ja täyttää Suomi tulevaisuuden toivoilla, vammaisilla tai terveillä lapsukaisilla. Meilläkin tulee olla oikeus lapsettomuushoitoihin ja adoptioon.
Niin kauan kun kaikilla ei ole oikeutta perheeseen on meillä eriarvoinen Suomi.
lauantai 1. marraskuuta 2014
Lähiaikoina...
Blogi on lähtenyt lupaavasti käyntiin ja nyt onkin aika kertoa mitä on lähiaikoina luvassa.
Kirjoittajiksi on ilmoittautunut minun lisäkseni muutama perheellinen vammainen, joko kertaluontoisesti tai pidempäänkin. Pian esitellään myös toinen uusperhe!
Kiitos kaikille kirjoittamaan innostuneille ja myös muille positiivisesta palautteesta mitä olen saanut blogin suhteen. Perhe-esittelyjen lisäksi lähiaikoina on tarkoitus puhua vammaisten oikeuksista hedelmöityshoitoihin ja adoptioon, siis käytännön ongelmista saada kumpaakaan prosessia päättymään onnellisesti.
Lisäksi olemme pohtineet että blogi voisi toimia Kynnys Ry:n SAMAT-projektin tiedotuspaikkana.
Projektin tarkoituksena on tukea sekä vammaisten lisääntymisterveyttä että jo olemassa olevia perheitä esimerkiksi vertaisryhmien avulla.
Lisää projektista voit lukea täältä
Oikein aurinkoista ja rentouttavaa viikonloppua kaikille lukijoille,
-Elisa
Kirjoittajiksi on ilmoittautunut minun lisäkseni muutama perheellinen vammainen, joko kertaluontoisesti tai pidempäänkin. Pian esitellään myös toinen uusperhe!
Kiitos kaikille kirjoittamaan innostuneille ja myös muille positiivisesta palautteesta mitä olen saanut blogin suhteen. Perhe-esittelyjen lisäksi lähiaikoina on tarkoitus puhua vammaisten oikeuksista hedelmöityshoitoihin ja adoptioon, siis käytännön ongelmista saada kumpaakaan prosessia päättymään onnellisesti.
Lisäksi olemme pohtineet että blogi voisi toimia Kynnys Ry:n SAMAT-projektin tiedotuspaikkana.
Projektin tarkoituksena on tukea sekä vammaisten lisääntymisterveyttä että jo olemassa olevia perheitä esimerkiksi vertaisryhmien avulla.
Lisää projektista voit lukea täältä
Oikein aurinkoista ja rentouttavaa viikonloppua kaikille lukijoille,
-Elisa
Henkilöhaastattelu
”Olen valinnut sen, etten luovuta”
Sanavalmiilla Elisa Poutasella on ollut syntymästään asti CP-vamma, spastinen diplegia eli alaraajapainotteinen liikuntavamma. Helsinkiläinen 25-vuotias nainen on kokenut elämässään rankkoja asioita, esimerkiksi vaikean masennuksen ja molempien vanhempiensa menetyksen.
Nykyisin miehensä ja miehen neljävuotiaan pojan kanssa elävä Poutanen suhtautuu elämään positiivisesti ja avoimin mielin.
”Olen ollut elämässäni erittäin pohjalla masennukseni takia. Olen valinnut sen, etten luovuta ja jatkan elämää”, Poutanen kertoo.
”Vammaisuus on osa minua”
Elisa Poutasen elämän alku ei ollut helppo. Hän syntyi kaksoissiskonsa kanssa raskausviikolla 28 estelyistä huolimatta. Hän itse jäi synnytyksessä jumiin kaksoissiskon synnyttyä häntä ennen normaalisti. Hänen mukaansa joko ennen hätäsektiota tapahtunut mittava hapenpuute tai syntymän jälkeinen keskoshoito on jättänyt hänelle muistoksi liikuntavamman. Vammaisuus näkyy hänen jokapäiväisessä elämässä.
”En aina lähtökohtaisesti ajattele itseäni vammaisena. Vammaisuus on yksi luonteenpiirteistäni ja osa minua, niin kuin hiusten tai silmien väri”, Poutanen kuvailee.
Liikuntavamman takia Poutaselle on myönnetty henkilökohtainen avustaja hänen vapaa-ajalleen hänen ollessaan kotona. Avustaja on kymmenen tuntia viikossa auttamassa naista arjen pyörityksessä, kun mies on koulussa tai harrastuksissa. Tulevaisuudessa avustaja olisi kaksikymmentäviisi tuntia viikossa hänen luonaan, koska arki pienen lapsen kanssa on haastavampaa.
”Lapsen kanssa pärjään kaksin ihan hyvin, mutta emme voi oikein lähteä ulos, koska voi sattua jotain. Jos lapsi sattuu juoksemaan johonkin, niin en pääse helposti perään”, Poutanen kertoo.
Poutaselle on myönnetty vaikeavammaisen palveluja, esimerkiksi kuljetuspalvelu ja hän saa myös fysioterapiaa. Hän käyttää taksia esimerkiksi työmatkoihin tai vapaa-ajan matkoihin jonkin verran. Hänen mielestään työharjoittelu vammaisten ihmisten ihmisoikeusjärjestö Kynnys ry:lla on muuttanut hänen suhtautumisensa omaan vammaisuuteensa. Hän ei tunne enää katkeruutta tai vihaa vammaansa kohtaan.
”Olen vähän aikaa sitten tajunnut vammaisuuteni, että en ole vain vähän vammainen vaan olen ihan kunnolla vammainen. Peittelin pitkään vammaisuuttani ja en halunnut kuulua vammaisten joukkoon. Ajattelin, että en ole varmasti niin vammainen, koska pärjään hyvin itse. Sitä on vaikea hyväksyä ja mietin, että onko sitä valmis ikinä hyväksymään täysin”, Poutanen kertoo naurahtaen.
"Vammaisiin ihmisiin suhtautuminen on joskus luokatonta”
Elisa Poutanen on saanut hyvin apua elämässään. Hänelle avun pyytäminen on välillä vaikeaa, koska hänet on kasvatettu pärjäämään itsenäisesti liikkumisen kuin muun elämän suhteen.
Lapsuudenkodista poismuuton jälkeen hänellä ei aluksi ollut avustajaa, koska hän halusi olla niin omatoiminen kuin mahdollista. Hän sai itselleen henkilökohtaisen avustajan pidemmän masennusjakson jälkeen. Hän arvelee, että avunpyytämisen vaikeus voi johtua joko hänen persoonastaan tai suomalaisessa luonteesta, mutta kannustaa ihmisiä hakemaan apua. Poutasen mies auttaa myös häntä arjen askareissa.
”Mieheni on tottunut tekemään kotitöitä yksinhuoltajana ja se sopii hänelle. Me molemmat esimerkiksi teemme ruokaa kotona. Hän auttaa minua siksi, että jaksaisin hoitaa paremmin opiskelun, työharjoittelun ja arjen. En halua, että esimerkiksi taksikuski auttaa minua tavaroiden kanssa, vaikka tarvitsisin apua.”, Poutanen kertoo.
Poutanen kokee, että ihmiset suhtautuvat häneen eri tavalla. Hän kertoo, että ihmiset luulevat, että kepeillä kävelyn takia hän olisi vammautunut kolarissa. Ihmiset helposti jäävät tuijottamaan häntä, mutta hän kokee, että se on luonnollinen reaktio. Hän on kohdannut myös vammaisiin ihmisiin liittyviä ennakkoluuloja.
”Välillä on turhauttavaa, että aamusta asti tuntee olevansa kuin museoesine, jota katsotaan pitkään. Ihmiset myös ajattelevat, että vammaiset eivät viettäisi normaalia elämää ja asuisivat jonkun hoivattavana. Baarissa tullaan hyvin usein sanomaan, että ”kiva kun sä olet täällä”, joka on surkuhupaisaa”, Poutanen kuvailee.
Poutanen toteaa, että yhteiskunnan suhtautuminen vammaisiin ihmisiin on joskus luokatonta. Ihmiset tuijottavat ja naureskelevat erityisesti vaikeasti vammaisille ihmisille, vaikka kukaan ei tietäisi heidän vammansa laatua. Poutanen myös kannustaa vanhempia rohkaisemaan vammaisia lapsia kokeilemaan uusia juttuja ja hankkimaan kavereita myös vammattomista ihmisistä vammaisten lisäksi.
”Vammaisille ei ole yhtä ainoaa sopivaa alaa”
Elisa Poutanen opiskelee tällä hetkellä toimisto- ja terveydenhuollon sihteeriksi Omnian aikuisopistossa, joten elämässä vuorottelevat koulu- ja työharjoittelupäivät. Tavallinen työharjoittelupäivä kestää kahdeksasta neljään ja kotona hän pyörittää tavallista arkea. Vapaa-aikana hän keskittyy olemaan perheensä parissa ja lapsen kanssa kotona silloin, kun hän ei ole päiväkodissa.
”Kaikkein haasteellisinta arjessa on vuonna 2012 todettu migreeni ja muunlainen väsymys eli olen kiukkuisempi migreenin aikana. Migreenin laukaisee esimerkiksi stressi ja olen joutunut myös ensiapuun sen takia. Tärkeintä on muistaa, että pitäisi olla itselleen armollinen, eikä vaatisi itseltään liikaa”, Poutanen miettii.
Poutanen sanoo, että hänen vammaisuutensa on vaikuttanut hänen opiskeluvalintaansa. Hän valmistui aikaisemmin sosiaali- ja terveysalan vanhustyön ammattikorkeakoulututkinnosta geronomiksi (AMK), joka on vanhustyön ja vanhenemisen asiantuntija sosiaali- ja terveysalan eri yksiköissä. Hän on toiminut lyhyen aikaa myös hoitajana muistisairaiden, itsenäisesti liikkuvien vanhusten parissa, mutta hän ei pysty sitä työtä tekemään täyspäiväisesti.
”Ajattelin opiskelemaan lähtiessä ja hakuhetkellä, että vammani ei vaikuttaisi opiskeluvalintaani. Opiskelen itseni sihteeriksi, jotta pystyn tekemään jotain työtä myös istualtani, jos liikkumiskykyni huononee”, Poutanen kertoo.
Poutanen kokee, että hänellä on ollut vaikeuksia työllistyä ja hän on ollut puoli vuotta työttömänä. Hän on ollut aikaisemmin töissä vammaisten lasten parissa ja se on häntä auttanut oman vammaisuutensa hyväksymisessä Kynnys ry:lla tapahtuneen työharjoittelun lisäksi. Hän kokee, että vammaiset ihmiset ovat eriarvoisessa asemassa vammattomiin nähden.
- Jotkut ihmiset luulevat, että vammaiset ihmiset sairastelevat usein tai tulee muita ongelmia. Jatkossa en laita mainintaa vammaisuudestani työhakemuksen ellei ole pakko. Vammaisia ihmisiä voi auttaa parhaiten työllistymään auttamalla heitä etsimään ja löytämään työpaikkoja tai ylipäätään ottamalla heitä työharjoitteluun. Tärkeintä on löytää vammaiselle ihmiselle sellainen ala, joka kiinnostaa häntä eikä ole mitään yhtä alaa, joka sopii kaikille vammaisille”, Poutanen kertoo.
Vaikeudet voi kääntää voitoksi!
Elisa Poutanen uskoo vahvasti unelmiinsa. Hän unelmoi tavallisesta perhe-elämästä rankan lapsuutensa ja nuoruutensa jälkeen.
”Toiveena olisi myös saada lähitulevaisuudessa lisää lapsia, mutta opiskelut ovat vielä kesken. Toivon, että elämässä ei tapahtuisi suuria menetyksiä. Haluaisin joskus opiskella itseni kätilöksi vaikka 80-vuotiaana, mikäli se vammaiselle on mahdollista”, Poutanen kertoo.
Poutanen on joutunut elämässään luopumaan rakkaista ihmisistä hyvin nuorena ja hän on joutunut aikuistumaan nopeasti.
”Olen menettänyt molemmat biologiset vanhemmat, äitini 16-vuotiaana ja isäni 22-vuotiaana. Olen joutunut luopumaan myös lapsuudesta ja joutunut käsittelemään rankkoja asioita. Uskon siihen, että kaikella on tarkoituksensa, vaikka se tuntuu todella pahalta”, Poutanen muistelee.
Poutanen on kokenut, että hän on saanut nykyisen miehensä kautta mahdollisuuden perheeseen ja kokonaan uuden alun vaikean masennuksen jälkeen. Hänen elämäänsä tuo iloa erityisesti hyvät ystävät, parisuhde ja nelivuotias poika.
”Nautin tosi paljon lapsiperheen elämästä ja koen, että mieheni poika on henkisesti minulle kuin oma lapsi. Se on erittäin parantavaa niin vammani kuin aikaisemmin tapahtuneiden asioiden kannalta”, Poutanen sanoo.
Elisa Poutanen sanoo, että hänelle tärkein onnistuminen elämässään on ammatin saaminen ja se, että hän on kääntänyt vaikeudet voitoksi.
”Uskoin hyvin pitkään, etten toivu edellisestä seurustelusuhteesta ja manasin sitä kaverilleni eräänä uutena vuotena. Viikko sen jälkeen tapasin yksinhuoltajaisän, rakastuin häneen ja minusta tuli uusperheen vanhempi. En voinut koskaan uskoa, että niin tapahtuisi minulle”, Poutanen hymyilee.
Nykyisin miehensä ja miehen neljävuotiaan pojan kanssa elävä Poutanen suhtautuu elämään positiivisesti ja avoimin mielin.
”Olen ollut elämässäni erittäin pohjalla masennukseni takia. Olen valinnut sen, etten luovuta ja jatkan elämää”, Poutanen kertoo.
Elisa Poutanen on ajatellut useasti, miltä tuntuisi olla vammaton. Hän näkee unia, missä hänellä ei ole vammaa.
”Jos olisin vammaton, niin jaksaisin varmasti enemmän tehdä asioita, elämäni olisi jollain tavalla rikkaampaa ja voisin työllistyä paremmin”.
Kuva: Elina Laiho
Naisen kaveripiiri on laaja ja hän tuntee paljon ihmisiä. Kuitenkin läheiset ystävät on laskettavissa yhden käden sormilla:
”Tärkeintä ovat ne ystävät, joihin voit luottaa eli vaikka olisit toisella puolella maapalloa, niin ne ovat edelleen siinä”.
Kuva: Elina Laiho
Elisa Poutanen painottaa, että vammaisia tulisi näyttää enemmän mediassa itsenäisinä ja omista asioista päättävinä ihmisinä.
”Kehitysvammaiset ja vaikeasti vammaiset ihmiset voisivat päästä enemmän esille mediassa”.
Kuva: Elina Laiho
Elisa Poutanen uskoo, että elämässä kaikki järjestyy vaikeidenkin aikojen jälkeen.
”Aina on oikeasti toivoa. Meidän on tarkoitus olla täällä niin kauan kuin ollaan ja koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu. Uskon siihen, että kaikki järjestyy!”
Kuva: Elina Laiho
Elisa Poutasen lähivuosien toiveina on saada lisää lapsia ja elää tavallista perhe-elämää. Kuva: Elina Laiho
”Vammaisuus on osa minua”
Elisa Poutasen elämän alku ei ollut helppo. Hän syntyi kaksoissiskonsa kanssa raskausviikolla 28 estelyistä huolimatta. Hän itse jäi synnytyksessä jumiin kaksoissiskon synnyttyä häntä ennen normaalisti. Hänen mukaansa joko ennen hätäsektiota tapahtunut mittava hapenpuute tai syntymän jälkeinen keskoshoito on jättänyt hänelle muistoksi liikuntavamman. Vammaisuus näkyy hänen jokapäiväisessä elämässä.
”En aina lähtökohtaisesti ajattele itseäni vammaisena. Vammaisuus on yksi luonteenpiirteistäni ja osa minua, niin kuin hiusten tai silmien väri”, Poutanen kuvailee.
Liikuntavamman takia Poutaselle on myönnetty henkilökohtainen avustaja hänen vapaa-ajalleen hänen ollessaan kotona. Avustaja on kymmenen tuntia viikossa auttamassa naista arjen pyörityksessä, kun mies on koulussa tai harrastuksissa. Tulevaisuudessa avustaja olisi kaksikymmentäviisi tuntia viikossa hänen luonaan, koska arki pienen lapsen kanssa on haastavampaa.
”Lapsen kanssa pärjään kaksin ihan hyvin, mutta emme voi oikein lähteä ulos, koska voi sattua jotain. Jos lapsi sattuu juoksemaan johonkin, niin en pääse helposti perään”, Poutanen kertoo.
Poutaselle on myönnetty vaikeavammaisen palveluja, esimerkiksi kuljetuspalvelu ja hän saa myös fysioterapiaa. Hän käyttää taksia esimerkiksi työmatkoihin tai vapaa-ajan matkoihin jonkin verran. Hänen mielestään työharjoittelu vammaisten ihmisten ihmisoikeusjärjestö Kynnys ry:lla on muuttanut hänen suhtautumisensa omaan vammaisuuteensa. Hän ei tunne enää katkeruutta tai vihaa vammaansa kohtaan.
”Olen vähän aikaa sitten tajunnut vammaisuuteni, että en ole vain vähän vammainen vaan olen ihan kunnolla vammainen. Peittelin pitkään vammaisuuttani ja en halunnut kuulua vammaisten joukkoon. Ajattelin, että en ole varmasti niin vammainen, koska pärjään hyvin itse. Sitä on vaikea hyväksyä ja mietin, että onko sitä valmis ikinä hyväksymään täysin”, Poutanen kertoo naurahtaen.
Elisa Poutanen on ajatellut useasti, miltä tuntuisi olla vammaton. Hän näkee unia, missä hänellä ei ole vammaa.
”Jos olisin vammaton, niin jaksaisin varmasti enemmän tehdä asioita, elämäni olisi jollain tavalla rikkaampaa ja voisin työllistyä paremmin”.
"Vammaisiin ihmisiin suhtautuminen on joskus luokatonta”
Elisa Poutanen on saanut hyvin apua elämässään. Hänelle avun pyytäminen on välillä vaikeaa, koska hänet on kasvatettu pärjäämään itsenäisesti liikkumisen kuin muun elämän suhteen.
Lapsuudenkodista poismuuton jälkeen hänellä ei aluksi ollut avustajaa, koska hän halusi olla niin omatoiminen kuin mahdollista. Hän sai itselleen henkilökohtaisen avustajan pidemmän masennusjakson jälkeen. Hän arvelee, että avunpyytämisen vaikeus voi johtua joko hänen persoonastaan tai suomalaisessa luonteesta, mutta kannustaa ihmisiä hakemaan apua. Poutasen mies auttaa myös häntä arjen askareissa.
”Mieheni on tottunut tekemään kotitöitä yksinhuoltajana ja se sopii hänelle. Me molemmat esimerkiksi teemme ruokaa kotona. Hän auttaa minua siksi, että jaksaisin hoitaa paremmin opiskelun, työharjoittelun ja arjen. En halua, että esimerkiksi taksikuski auttaa minua tavaroiden kanssa, vaikka tarvitsisin apua.”, Poutanen kertoo.
Poutanen kokee, että ihmiset suhtautuvat häneen eri tavalla. Hän kertoo, että ihmiset luulevat, että kepeillä kävelyn takia hän olisi vammautunut kolarissa. Ihmiset helposti jäävät tuijottamaan häntä, mutta hän kokee, että se on luonnollinen reaktio. Hän on kohdannut myös vammaisiin ihmisiin liittyviä ennakkoluuloja.
”Välillä on turhauttavaa, että aamusta asti tuntee olevansa kuin museoesine, jota katsotaan pitkään. Ihmiset myös ajattelevat, että vammaiset eivät viettäisi normaalia elämää ja asuisivat jonkun hoivattavana. Baarissa tullaan hyvin usein sanomaan, että ”kiva kun sä olet täällä”, joka on surkuhupaisaa”, Poutanen kuvailee.
Poutanen toteaa, että yhteiskunnan suhtautuminen vammaisiin ihmisiin on joskus luokatonta. Ihmiset tuijottavat ja naureskelevat erityisesti vaikeasti vammaisille ihmisille, vaikka kukaan ei tietäisi heidän vammansa laatua. Poutanen myös kannustaa vanhempia rohkaisemaan vammaisia lapsia kokeilemaan uusia juttuja ja hankkimaan kavereita myös vammattomista ihmisistä vammaisten lisäksi.
”Vammaisille ei ole yhtä ainoaa sopivaa alaa”
Elisa Poutanen opiskelee tällä hetkellä toimisto- ja terveydenhuollon sihteeriksi Omnian aikuisopistossa, joten elämässä vuorottelevat koulu- ja työharjoittelupäivät. Tavallinen työharjoittelupäivä kestää kahdeksasta neljään ja kotona hän pyörittää tavallista arkea. Vapaa-aikana hän keskittyy olemaan perheensä parissa ja lapsen kanssa kotona silloin, kun hän ei ole päiväkodissa.
”Kaikkein haasteellisinta arjessa on vuonna 2012 todettu migreeni ja muunlainen väsymys eli olen kiukkuisempi migreenin aikana. Migreenin laukaisee esimerkiksi stressi ja olen joutunut myös ensiapuun sen takia. Tärkeintä on muistaa, että pitäisi olla itselleen armollinen, eikä vaatisi itseltään liikaa”, Poutanen miettii.
Poutanen sanoo, että hänen vammaisuutensa on vaikuttanut hänen opiskeluvalintaansa. Hän valmistui aikaisemmin sosiaali- ja terveysalan vanhustyön ammattikorkeakoulututkinnosta geronomiksi (AMK), joka on vanhustyön ja vanhenemisen asiantuntija sosiaali- ja terveysalan eri yksiköissä. Hän on toiminut lyhyen aikaa myös hoitajana muistisairaiden, itsenäisesti liikkuvien vanhusten parissa, mutta hän ei pysty sitä työtä tekemään täyspäiväisesti.
”Ajattelin opiskelemaan lähtiessä ja hakuhetkellä, että vammani ei vaikuttaisi opiskeluvalintaani. Opiskelen itseni sihteeriksi, jotta pystyn tekemään jotain työtä myös istualtani, jos liikkumiskykyni huononee”, Poutanen kertoo.
Poutanen kokee, että hänellä on ollut vaikeuksia työllistyä ja hän on ollut puoli vuotta työttömänä. Hän on ollut aikaisemmin töissä vammaisten lasten parissa ja se on häntä auttanut oman vammaisuutensa hyväksymisessä Kynnys ry:lla tapahtuneen työharjoittelun lisäksi. Hän kokee, että vammaiset ihmiset ovat eriarvoisessa asemassa vammattomiin nähden.
- Jotkut ihmiset luulevat, että vammaiset ihmiset sairastelevat usein tai tulee muita ongelmia. Jatkossa en laita mainintaa vammaisuudestani työhakemuksen ellei ole pakko. Vammaisia ihmisiä voi auttaa parhaiten työllistymään auttamalla heitä etsimään ja löytämään työpaikkoja tai ylipäätään ottamalla heitä työharjoitteluun. Tärkeintä on löytää vammaiselle ihmiselle sellainen ala, joka kiinnostaa häntä eikä ole mitään yhtä alaa, joka sopii kaikille vammaisille”, Poutanen kertoo.
Elisa Poutanen on ajatellut useasti, miltä tuntuisi olla vammaton. Hän näkee unia, missä hänellä ei ole vammaa.
”Jos olisin vammaton, niin jaksaisin varmasti enemmän tehdä asioita, elämäni olisi jollain tavalla rikkaampaa ja voisin työllistyä paremmin”.
Kuva: Elina Laiho- Naisen kaveripiiri on laaja ja hän tuntee paljon ihmisiä. Kuitenkin läheiset ystävät on laskettavissa yhden käden sormilla:
”Tärkeintä ovat ne ystävät, joihin voit luottaa eli vaikka olisit toisella puolella maapalloa, niin ne ovat edelleen siinä”.
Kuva: Elina Laiho
Elisa Poutanen painottaa, että vammaisia tulisi näyttää enemmän mediassa itsenäisinä ja omista asioista päättävinä ihmisinä.
Vaikeudet voi kääntää voitoksi!
Elisa Poutanen uskoo vahvasti unelmiinsa. Hän unelmoi tavallisesta perhe-elämästä rankan lapsuutensa ja nuoruutensa jälkeen.
”Toiveena olisi myös saada lähitulevaisuudessa lisää lapsia, mutta opiskelut ovat vielä kesken. Toivon, että elämässä ei tapahtuisi suuria menetyksiä. Haluaisin joskus opiskella itseni kätilöksi vaikka 80-vuotiaana, mikäli se vammaiselle on mahdollista”, Poutanen kertoo.
Poutanen on joutunut elämässään luopumaan rakkaista ihmisistä hyvin nuorena ja hän on joutunut aikuistumaan nopeasti.
”Olen menettänyt molemmat biologiset vanhemmat, äitini 16-vuotiaana ja isäni 22-vuotiaana. Olen joutunut luopumaan myös lapsuudesta ja joutunut käsittelemään rankkoja asioita. Uskon siihen, että kaikella on tarkoituksensa, vaikka se tuntuu todella pahalta”, Poutanen muistelee.
Poutanen on kokenut, että hän on saanut nykyisen miehensä kautta mahdollisuuden perheeseen ja kokonaan uuden alun vaikean masennuksen jälkeen. Hänen elämäänsä tuo iloa erityisesti hyvät ystävät, parisuhde ja nelivuotias poika.
”Nautin tosi paljon lapsiperheen elämästä ja koen, että mieheni poika on henkisesti minulle kuin oma lapsi. Se on erittäin parantavaa niin vammani kuin aikaisemmin tapahtuneiden asioiden kannalta”, Poutanen sanoo.
Elisa Poutanen on ajatellut useasti, miltä tuntuisi olla vammaton. Hän näkee unia, missä hänellä ei ole vammaa.
”Jos olisin vammaton, niin jaksaisin varmasti enemmän tehdä asioita, elämäni olisi jollain tavalla rikkaampaa ja voisin työllistyä paremmin”.
Kuva: Elina Laiho
Naisen kaveripiiri on laaja ja hän tuntee paljon ihmisiä. Kuitenkin läheiset ystävät on laskettavissa yhden käden sormilla:
”Tärkeintä ovat ne ystävät, joihin voit luottaa eli vaikka olisit toisella puolella maapalloa, niin ne ovat edelleen siinä”.
Kuva: Elina Laiho
Elisa Poutanen painottaa, että vammaisia tulisi näyttää enemmän mediassa itsenäisinä ja omista asioista päättävinä ihmisinä.
”Kehitysvammaiset ja vaikeasti vammaiset ihmiset voisivat päästä enemmän esille mediassa”.
Kuva: Elina Laiho
Elisa Poutanen uskoo, että elämässä kaikki järjestyy vaikeidenkin aikojen jälkeen.
”Aina on oikeasti toivoa. Meidän on tarkoitus olla täällä niin kauan kuin ollaan ja koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu. Uskon siihen, että kaikki järjestyy!
Elisa Poutanen sanoo, että hänelle tärkein onnistuminen elämässään on ammatin saaminen ja se, että hän on kääntänyt vaikeudet voitoksi.
”Uskoin hyvin pitkään, etten toivu edellisestä seurustelusuhteesta ja manasin sitä kaverilleni eräänä uutena vuotena. Viikko sen jälkeen tapasin yksinhuoltajaisän, rakastuin häneen ja minusta tuli uusperheen vanhempi. En voinut koskaan uskoa, että niin tapahtuisi minulle”, Poutanen hymyilee.
”Näkökulmia vammaisuudesta” on juttusarja, jossa neljä eri tavoin vammaista henkilöä pohtivat elämän käännekohtia, yhteiskunnan suhtautumista ja elämää rajoitteensa kanssa. Juttusarjassa yhdistyvät tunteet, kokemukset ja näkemykset yhdeksi kokonaisuudeksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)